Yaman Jamaica

 savuinen Lento

Istuin Moskovan lentokentän kivisellä lattialla nojaten lasiseen väliseinään. Olin onnellinen. Parasta elämässäni oli olotila lähtemisen ja saapumisen välillä.

Seuraava lento oli täynnä kotimaahansa palaavia kuubalaisia opiskelijoita; pieniä, tummia latinalaisamerikkalaisia miehiä. Merengue-musiikki pauhasi kilpaa Tupolevin moottoreiden kanssa, ja palavien sikareiden savu kirveli silmissäni.

“Et pääse itseäsi karkuun”, oli äitini näpäyttänyt.

“Ehkä löydät itsesi”, rohkaisi isä.

Mieleni oli levollinen. Lentokone oli minulle kuin kehto vauvalle.

mokkasaappaat

Havannassa oli kuuma. Ostin kioskikärryn myyjältä pullollisen oranssia limonaatia ja askin sosialistista tupakkaa. Myyjän auringon kuivattamilla kasvoilla tuikki tyytyväisyys, kun hän laulaen avasi pullon korkin likaista essuaan apunaan käyttäen.

Jätin hapsureunaiset, liilat mokkasaappaani lentokentän vessaan. Toivoin siivoojan löytävän ne. Matkani viimeinen etappi oli lyhyt hyppäys saarelta toiselle. Suurin osa Jamaican Airlinesin matkustajakoneen penkeistä oli tyhjinä. Innostus puristi rintakehässäni, kun liidimme yhä matalammalla Jamaican ikivihreiden kukkuloiden yllä.

Uuteen ympäristöön saapuminen oli kuin huumetta juurettomalle. Kaikki oli ennen kokematonta, eikä mihinkään tarvinnut vielä sitoutua.

värikäs kingston

Kingstonissa oli myöhäinen iltapäivä. Sateenkaaren värein maalattujen talojen varjot makasivat pitkinä hiekkaisilla kaupungin kaduilla. Joka puolelta kuului reggaen rytmejä ja seurasin ihastellen tummaihoisten naisten keinuvaa kävelyä.

Minun oli päästävä illaksi saaren toisella puolella olevaan Montego Bay’hin. Päivän ainoa bussi oli mennyt, eikä kukaan ollut lentämässä sinne pienkoneellakaan.

“Don’t worry” (don’t waaarry) –lausahduksien lohduttamina suuntasin läheiseen baariin, josta kantautui letkeä reggae-musiikki. Baaritiskille päästyäni edessäni odotti huuruinen lasillinen rommikolaa. Tummaihoiset paikalliset katsoivat minua suurilla silmillään hymyillen ja minä hymyilin takaisin. Tunsin olevani oikeassa paikassa.

Huhu vaaleasta kyydin tarvitsijasta oli levinnyt Kingstonin keskustassa, ja tummaihoinen pariskunta tuli tarjoamaan minulle autokyytiä Montego Bay’hin asti. Nuhjuisessa jenkkiraudassa pauhasi reggae-musiikki avoimista ikkunoista ja kuljettajan vahvan näköinen käsivarsi lepäsi rentona ikkunan alakarmiin.

Matkalle lähtö sujui sulavasti ilman matkatavaroista huolehtimista. Ne kun olivat jääneet Moskovaan. Irtolaisuuden olemassaolossani tavaran merkitys oli olematon, eikä matkalaukun kohtalo huolestuttanut.

ganja-vuoret

Tie mutkitteli vuorotellen saaren vehreässä vuoristossa, ja vielä vehreimmissä laaksoissa. Jenkkiraudan puisen kojelaudan vauhtimittari näytti 100 mailia tunnissa, ja korkeuserot kutittelivat vatsassa.

Makea, savuava sätkä kiersi huulilta huulille, ja olo tuli vähitellen taivaalliseksi. Ihan kuin olisimme leijailleet kaiken vehreyden yläpuolella. Lentoväsymys muuttui raukeudeksi, ja universaali luottamus täytti mieleni.

Sitten pysäköimme vuoren rinteellä aaltometallisen hökkelin viereen. Kuljettajalle tuttu tumma mies astui ulos ja miehet taputtelivat iloisina toistensa olkapäitä. Nousin autosta venyttelemään raajojani, ja kuuntelin miesten nauruntäyteistä keskustelua, kunnes Jamaikan dialektin ohjaamana seurasin muita metalliseen mökkiin. Vihreälle tuoksuva pussukka vaihtoi omistajaa, ja seteli nippu siirtyi kädestä toiseen. Kaupan käynnin jälkeen minulle esiteltiin korkean pensasaidan takana avautuva ganja-plantaasi, jota paikalliset poliisit vartioivat.

Montego Bay’ssa iloinen pariskunta vei minut motelliin merenrannalla. Aurinko oli juuri laskemassa, ja istahdin hotellin ravintolan terassille ihailemaan taivaanrannan värien leikkiä. Meren aallot huuhtoutuivat lempeästi rantahietikolle, tuudittaen minut horrokseen. Olin väsynyt kahdesta valvotusta vuorokaudesta ja tarjoilijapoika joutui auttamaan minut huoneeseeni. Karibianmeren hummeri jäi syömättä ja avatun valkoviinipullon eliksiiri juomatta.

hiekan hyväily

Heräsin sälekaihtimien välistä häikäisevään aamuaurinkoon. Venyttelin matkustamisesta pingottuneen vartaloni hereille hotellihuoneen muhkealla patjalla, miettien päätöstäni matkustaa Jamaikalle. Sälekaihtimien takana avautui näkymä Karibian merelle. Olin nähnyt monta kaunista merta ja hiekkarantaa eri maanosissa: Jokaisen rannan hiekka oli omantuntuisensa. Jokaisella rannalla oli oma tuoksunsa. Ja jokainen meri heijasti omaa väriänsä.

Montego Bayn vesi oli kirkas kuin akvamariini, paljastaen jokaisen väripoikkeaman hiekkapohjassa. Kalastusveneet ajelehtivat matalaan rantaveteen, tuoden mukanaan tuoreen kalasaaliin nipistävän hajun. Rastatukkaiset miehet sukeltelivat kauempana kuin saukot. Tummaihoiset lapset kirmailivat valkoisella hiekalla, keräten välillä aaltojen huuhtomia aarteita.

Kurkkua myöten kihelmöi, kun sain varpaani upotettua auringon lämmittämään hiekkaan. Irtonainen hiekka hoiti sielua myöten, ja suolainen Karibian vesi helli pehmeällä kosketuksellaan. Tunnustelin ympärilläni olevaa harmonisuutta, ja turvallinen olo vei ajatukseni takaisin lapsuuteni hiekkarannoille Itä-Afrikkaan.

hukkunut matkalaukku

Kingstonin lentokentällä oli kulunut 3 tuntia selvitellen hukkuneen matkalaukkuni tapausta. Tarvitsin kirjallisen dokumentin laukustani vakuutusyhtiötä varten, mutta lentokenttävirkailijoiden oli harvinaisen vaikeaa osoittaa minulle sellaista.

“Don’t worry”, “don’t worry” kaikui vielä tyhjässä lentokenttärakennuksessa, kun kaikki muut matkustajat olivat jatkaneet tyytyväisinä matkaansa saaren syleilyyn.

Vihdoin ja viimein pitkä, jamaikalainen rotunainen lähestyi minua korkeakorkoisten avokkaiden kopistessa betonilattialla. Takahuoneesta (jossa soi reggae-musiikki) oli löytynyt vaaleanpunainen “lost luggage”-kaavake, jonka virkailija täytti minulle. Sitten sain passini ja matkalippuni takaisin, sekä lomakkeen, jonka turvin voisin hakea korvauksia menetetyistä tavaroistani. Lähtiessäni leveä jamaikalaisaksentti toivotti minulle vielä hyvää lomaa: “Enjoy yaar haaaliday!”

rantalapsi

Yhtenä päivänä pieni jamaikalainen tyttö tuli luokseni rannalla. Tytöllä oli villisti vaalentunut kikkara tukka ja vanha, haalistunut, kukallinen mekko yllään. Tyttö istuutui viereeni ja kosketti hiuksiani. Hän sanoi, ettei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin silkkisiä ja vaaleita hiuksia.

”Letitän yhdellä dollarilla.”

Pienen tytön näppärät sormet kulkivat levottomina hiuksissani taikoen niistä kymmeniä pieniä lettejä.

Sitten tyttö tunnusteli palanutta ihoani ja sanoi: ”Odota tässä”.

Hengitin mereltä kantautuvaa auringon lämmittämää ilmaa ja piirtelin vedenrajasta löytämälläni näkinkengällä kuvioita hiekkaan, kunnes tyttö palasi. Hänellä oli kädessään leikattu Aloevera-kasvin pala. Paksun lehden kuoren alla oli vaaleaa geeliä. Miten ihanasti se viilensikään ihoani!

Joka päivä pieni enkelini palasi samalle rannalle ja toi minulle palasen aloe veraa, josta annoin hänelle kiitokseksi amerikkalaisen setelin. Istuimme pitkiä hetkiä hiekalla, kylki kyljessä. Hymyilimme toisillemme ja tunsimme voimakasta yhteyttä hiljaisuudessa.