Ulkopuolisena elämässäni

Kun palasin vanhempieni kanssa Suomeen monen Afrikassa vietetyn vuoden jälkeen, hävitin itseni. En ymmärtänyt tilaani vielä silloin, eikä siihen aikaan vielä oltu keksitty termiä traumaperäinen stressihäiriö.

Afrikassa vietetyistä vuosista 6 kului siskoni kanssa sisäoppilaitoksessa erimaalaisten lasten kanssa, ja kommunikointikielemme olivat swahili ja englanti. Veressä virtasivat Afrikan rytmit ja sielu lepäsi Afrikan täyteläisissä väreissä ja lämpimissä tuoksuissa. Elämän perustana olivat yhteisöllisyys ja jakaminen.

Sitten yht’äkkiä jouduimme keskelle kivikaupunkia, likaisten lumikasojen koristamia betonikatuja. Jossain haisi kusi, ja haalea päivänvalo paljasti värittömyyden. Asuin vanhempieni kanssa kerrostaloasunnossa, ja he olivat minulle muukalaisia muiden muukalaisten joukossa. Kaikki puhuivat vierasta kieltä, enkä pystynyt sisäistämään, mistä oli kyse.

Jännittynyt ilmapiiri hiipi kotiimme. Äiti synnytti pojan ja pukeutui marttyyrismiin. Isä hukuttautui uuteen uraansa ja hävisi maailmalle. Suomalaisessa koulussa jouduin kiusatuksi erilaisuuteni takia. Afrikkalainen sieluni itki takaisin kotiin pääsyä. Ahdistuksessani sairastuin anoreksiaan ja yritin tappaa itseni juoksemalla. Sulkeuduin.

Suuri suru asui sydämessäni, ja minun oli irtaannuttava kehostani, jotta jaksoin olla olemassa. Kuljin läpi ajan ulkopuolisena; ulkopuolisena ympäristöstäni, ja ulkopuolisena itsestäni.  En kuulunut mihinkään. Ikäänkuin joku muu olisi ohjannut elämääni ja minä olin hiljainen sivusta katsoja.

17-vuotiaana päätin pelastaa itseni ja lähdin ensimmäistä kertaa maailmalle. Löysin olemassaoloni tien päällä ollessani, matkalla jostain johonkin. Silloin sieluni ja kehoni kohtasivat, ja sain kosketuksen itseeni. Olin vapauttanut juurettomuuteni ja löytänyt oman selviytymiskeinoni.

54-vuotiaana jatkan edelleen juurettomuuden siivin. Olen hyväksynyt omanlaiseni elämän polun ja muistelen ymmärryksellä menneisyyttäni yksin kulkevana, ulkopuolisena  savannisiskona. Vuosien meditointi ja EFT ovat eheyttäneet. Traumaperäisen stressisyndrooman sisäistäminen osaksi mennyttä ja nykyistä minuani on opettanut rakastamaan sitä, mitä olin, mitä olen, ja miksikä olen kasvamassa. Tämä on minun ainutlaatuinen elämänkouluni, ja kehityn päivä päivältä kohti parasta mahdollista minääni. Olen tässä ja olen ehjä.