Isovanhemman rakkaus on ikuista

Kun yli 5 vuotta sitten sain tietää tulevani mummiksi, tunsin sydämessäni uudenlaista lämpöä. Tiesin, että mummiudesta tulisi elämälleni merkityksellinen tehtävä ja etuoikeus. Mutta se, mitä olen saanut lapsenlapseltani, onkin paljon enemmän kuin mitä osasin kuvitella. Pienestä ihmisestä löytämäni rakkaus on pakahduttavan suurta, ja hänen kanssaan vietetyt hetket suovat täydellisen rauhan.

Isovanhemman merkitys lapselle

Isovanhemman ja lapsenlapsen välille syntyy usein ainutlaatuinen tunneside. Kun lapsen vanhempien tehtävä on huolehtia hänen kasvustaan ja tulevaisuudestaan, isovanhemmat voivat nauttia lapsesta sellaisena kuin tämä on, siinä hetkessä mikä on. Joskus tilanne voi olla toinen, ja isovanhempien on otettava vastuuta lapsenlapsensa kasvatuksesta.

Mummin tai papan kanssa vietetty aika on merkityksellistä lapsen sosiaaliselle ja tunneperäiselle kehitykselle. Isovanhemmista huokuva rakkaus ja hyväksyntä vahvistavat lapsen itsetuntemusta ja kehittävät tämän tunneälykkyyttä. Toisinaan isovanhemmat ovat ainoat aikuiset, joille lapsi pystyy puhumaan ongelmistaan ja ajatuksistaan. Isovanhemmilla onkin elämän kokemuksen myötä suuri ymmärrys asioista, ja taito neuvoa ilman kritiikkiä.

Isovanhemmat eettisinä opettajina

Isovanhemmat siirtävät luonnollisesti perheen tapoja ja muistoja lapsenlapsilleen. Heidän kertomat tarinat menneisyydestä rakentavat lapselle käsityksen siitä, missä hänen juurensa ovat. Isovanhemmilla on myös tärkeä rooli henkisyyden kasvattajina. Olivatpa he uskonnollisia tai ei, lapsenlapset oppivat heiltä elämän arvoja. Oma lapsenlapseni kysyi minulta kerran metsässä kävellessämme:

”Mummi, oletko muistanut halata puuta tänään?”

Ja joskus hän kysyy äidiltään ruokapöydässä onko maito varmasti luomua. Siirrämme myös tiedostamatta eettisiä arvojamme lapsenlapsillemme.

puunhalaus

Isovanhemmilla harvemmin on enää sellaista kiirettä kuin lapsen vanhemmilla, ja he voivat antaa lapsenlapselleen jakamattoman aikansa ja huomionsa. Juuri tämä kiireetön läsnäolo vaikuttaa myönteisesti lapsen tunneperäiseen kehitykseen. Mummi ja vaari ovat kärsivällisiä lapsenlapsensa suhteen ja jaksavat vastata loputtomasti lapsen kyselyihin ja uteluihin erilaisista asioista.

Lapsen merkitys isovanhemman elämässä

Monet isovanhemmat kertovat kokevansa iloa ja vapautta lapsenlapsensa seurassa. He saavat nauttia lapsenlapsen ihmeellisyydestä näkemättä ongelmatilanteita, joita lapsen kotona saattaa tulla. He voivat nähdä tilaisuutensa korjata virheitä, joita tekivät aikanaan omien lastensa kanssa. Ehkä työ meni aikanaan kaiken muun edelle, tai rikkinäinen parisuhde vei kaikki voimat ja lapsen tarpeet jäivät täyttämättä. Isovanhempana näistä asioista kannattaakin puhua omien lasten kanssa ja auttaa heitä tekemään itse oikeat ratkaisut vanhemmuuden haasteiden keskellä.

Lapsenlapsi on elämän suurimpia opettajia. Hänen kauttaan saamme tuntea ehdotonta, eheyttävää rakkautta. Saamme tilaisuuden palata omaan lapsuuteemme kokoamaan unohtuneita muistoja, tai rikkinäisiä tunne-elämän palikoita. Meillä on lupa taas leikkiä ja olla hulvattoman höpsöjä. Pieni ihminen hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme, ja opettaa meille oman uteliaisuutensa kautta katsomaan maailmaa lapsen silmin. Opimme läsnäolon ja kärsivällisyyden taidot, ja ymmärrämme lopultakin, mikä elämässä on tärkeää.

lapsenlapsenlapsi

Isovanhempien merkitys vanhemmille

Aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa suhde usein paranee lapsenlapsen myötä. Isovanhempien merkitys jokapäiväisessä elämässä korostuu, jos lapsiperheen vanhemmat ovat kiireisiä, tai jos perheessä on jonkinlainen erikoistilanne. Isovanhemmat voivat olla lapsilleen hyvinä neuvonantajina, auttaa lapsenlapsensa hoidossa, tai tukea perhettä jopa taloudellisesti.

Kun isovanhempia ei ole

Joskus voi olla toisin. Isovanhemmat, vanhemmat tai jopa lapsenlapsi saattavat olla haluttomia tai kykenemättömiä osallistumaan isovanhemmuus-lapsenlapsi -suhteeseen. Syynä saattaa olla suuret välimatkat, sairaus, tai kuolema. Taustalla voi olla jonkinlaista henkistä epätasapainoa, joka on kulkeutunut sukupolvelta toiselle. Riita, katkeruus tai henkinen sairaus voivat joskus olla liian suuria haasteita korjata. Toisinaan anteeksianto ja rakkaus parantavat suurimmatkin haavat ja mahdollistavat suhteen uudelleen syntymisen terveeltä pohjalta.

Kun isovanhempia ei ole, on mahdollista löytää sijais-isovanhempi erilaisten järjestöjen kautta. Rakkaus ja toisesta huolehtiminen ei vaadi biologista tai rodullista sidettä. Sukupolvien välille syntynyt uusi ystävyys palvelee parhaimmillaan kaikkia osallisia. Yksinäinen ikäihminen, väsynyt vanhempi ja mummia tai vaaria vailla oleva lapsi saavat kaikki kokea rikkaamman tunne-elämän toistensa tukena ja ilona.

https://hidastaelamaa.fi/2016/08/isovanhemman-rakkaus-ikuista/

Opin haluamaan

Aikaisemmin pidin ihanteena itselleni, että olen vapaa omistamisesta. Voin matkustella ilman huolta omaisuudesta, ajattelin. Ne muutamat laatikolliset ja säkilliset irtaimistoa saattoi pakata jonkun kellariin, ja huonekalut menivät sinne mistä olivat tulleetkin; kiertoon.

Mutta matkalta palatessa olikin aina suuri homma etsiä vuokra-asunto ja uudet huonekalut. Usein päädyin nukkumaan patjalla lattialla ja tekemään kaikki polvillani lattiatasolla. En tarvitse muuta, ajattelin.

Henkisen kasvun myötä, ja henkilökohtaisen kehittymisen seurauksena olen uskaltautunut haluamaan. Nyt tunnen ja tiedän, mitä haluan.

Unelmoin omasta talosta korkealla mäellä, jonka subtrooppinen puutarha tarjoaa kaiken värisiä hedelmiä ja vihanneksia syötäväksi. Haluan tilavan pation, jonka monimetrisen puupöydän äärelle mahtuvat monet ystävät ja pieni perheeni juhlimaan. Haluan tilavan olohuoneen, jonka sädehtivä kristallikruunu kutsuu naapurit teelle sateisena päivänä. Haluan kauniin pihan, jossa lapsenlapsilla ja heidän kavereillaan on turvallista juoksennella ja leikkiä. Ja haluan vierastalon, jonka ovi on aina auki satunnaiselle matkaajalle.

Unelmoin näköalasta alas merelle, jonka aaltojen monotoninen kohina tuudittaa iltaisin uneen. Haluan nähdä öisin syvän taivaan tähdet, jotka tuikkeellaan voimistavat elämän janoani. Haluan tuntea päivisin lämpimän tuulen henkäyksen, joka kasvojani pyyhkäisemällä kertoo yhä uudestaan, että kaikki on nyt hyvin. Haluan turvallisen palan maata, jonka poveen voin istahtaa meditoimaan kiitollisena tästä elämästä.

Elämäni arvet

Käsivarressani on arpi muistona koirasta, joka puri Etiopiassa. Sääriluun päältä lähti palanen, kun kuvittelin hyppääväni tiiliaidan yli Australiassa. Polvessa olevat pienet kohoamat pitivät aikanaan sisällään mangokärpäsen toukkia.

Hiekan tatuoima kyynärpää otti vastaan, kun lapsena liu’uin maata pitkin sisäoppilaitoksen pihamaalla. Kulmakarvassa oleva raita on jäänne kiipeilyreissusta kreikkalaisten viljemäaitojen yli. Etusormen arpikudos muistuttaa sormen murskautumisesta lihamyllyssä isrealilaisessa keittiössä.

Pienet tikkien jäljet ympäri kehoani olivat aikanaan iholuomien paikkoja. Isommat leikkausarvet vatsalla muistuttavat tämän elämän katoavaisuudesta.

Tunnekehon arpia onkin vaikeampi nähdä. Sydämeeni koteloituneet suru ja hylätyksi tuleminen naamioituivat kymmeniksi vuosiksi salaisiksi koodeiksi. Ne saivat nimekseen fibromyalgia, PTSD, ei-elimellinen unettomuus, narsistimagneettisuus, toisten palveleminen, itseni sabotointi ja loputon hyväksytyksi tulemisen kaipuu.

Kuka haavoihimme puhaltaa, ellemme me itse?

Luin vuosikaudet artikkeleita henkilökohtaisesta kasvusta ja kuuntelin henkisen kehityksen seminaareja Amerikassa asti. Kävin lohduttavalla sielunhoitajalla ja opiskelin psykologiaa. Silti haavoihini koski. Hain kognitiivisesta terapiasta tukea asioiden hyväksymiselle, mutta todellinen eheytyminen, voimistuminen ja muutos lähti itsestäni.

Vasta kun olin valmis muutokselle, alkoi ymmärrys upota egooni ja sisälläni kasvava rakkaus puhaltaa lohdutusta vuotaviin haavoihini. Oivallus toisensa jälkeen vei kohti eheytymistä ja anteeksiantoa. Annoin anteeksi itselleni ja annoin anteeksi heille. Opin ajattelemaan menneitä tapahtumia elämän kouluna ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olin, ja tällaisena kuin olen. Muistoksi jäivät vain arvet.

Kannan arpiani rakkaudella ja empatialla; vapaana menneisyyden kivuista, ja muistaen, ettei menneeseen tarvitse enää koskaan palata. Elämän koulu on tehnyt tehtävänsä ja diplomi kädessä askellan kohti uudenlaista vaihetta tässä olemassaolossani.

Matkalla kohti menopaussia

Ennen kuin täytin 50 vuotta gynekologini suositteli minulle estrogeenihoitoa, koska olin tulossa ”siihen ikään”. Estrogeeniarvojani ei mitattu ja ”se ikä” ei riittänyt vakuuttamaan minua synteettisen hormonin tarpeellisuudesta. En ole vieläkään mittauttanut hormoniarvojani, mutta perheemme naisilla on ollut ongelmia liiasta estrogeenista (suhteessa muihin hormoneihin). Tilasin siis USA:sta luontaista progesteronivoidetta, jota olen käyttänyt jo vuosia pitämään estrogeenin kurissa.

Menopaussia odotellessa olen kuitenkin ottanut selvää, mitä tuo hirviösana oikeastaan tarkoittaa. Monessa kulttuurissa menopaussi on vieläkin häpeällinen asia, jolloin nainen ikäänkuin menettäisi nais-arvonsa ja seksuaalisuutensa. Onneksi ajat muuttuvat ja asian on todettu olevan itseasiassa päinvastoin!

Amerikkalainen naistentautien lääkäri Christian Northup kertoo hormonimuutoksista ja niiden aiheuttamista oireista:
Paussille meno
Vaihdevuodet etenevät vähitellen, yleisimmin 45:n ja 55:n ikävuoden välillä. Mutta koko menopaussi-tapahtuma voi kaatua päälle parissa kuukaudessa, jos munasarjat on jouduttu poistamaan , tai voimakkaiden syöpähoitojen seurauksena. Menopaussi tarkoittaa varsinaisesti kuukautisten poisjäämistä.
Kuukautiskierto ja tunnemaailma  muuttuvat jo vuosia ennen kuukautisten loppumista. Tämä perimenopaussi-vaihe voi kestää jopa 15 vuotta. Vuosien varrella hormonien valmistuminen munasoluissa hiipuu aiheuttaen joillekin hankalia oireita.
menopaussin oireita

Monet naiset liitävät vaihdevuosien läpi ilman oireita. Toisille siunaantuu ruumiillisia, tunneperäisiä ja psyykkisiä haasteita. Oireet johtuvat yleisimmin progesteronitason (keltarauhashormonin) laskusta suhteessa estrogeeniin. Mutta muidenkin hormonien tason laskeminen voi tuntua ja näkyä.

Progesteronin vähenemisen oireita:
– rintojen turvotus ja kipu
– mielialan vaihtelut
– ajattelun ”takkuisuus”
– ärtyneisyys
– unettomuus
– yleinen turvotus
– painon nousu
– PMS-oireet
Testosteronin vähenemisen oireita:
– sukupuolivietin häviäminen
– vähentynyt herkkyys erogeenisillä alueilla
– vähentynyt hyvinvoinnin, energisyyden ja tavoitteellisuuden tunteminen
– masentuneisuus
– häpykarvojen oheneminen tai lähtö
Estrogeenin vähenemisen oireita:
– kuumat aallot
– yöhikoilu
– emättimen kuivuus
– vähentynyt energisyys
– masennus ja mielialan vaihtelut
– päänsärky, huimaus
– hämmennys
– virtsan karkailu
– uusiutuvat virtsatieinfektiot
– uusiutuvat emätintulehdukset
Estrogeeni liitetään perinteisesti vaihdevuosi-oireisiin, vaikka sen väheneminen on pienintä. Estrogeenia valmistuu elimistössä pieniä määriä koko loppuiän, mutta hormonin tason lasku aiheuttaa oireita osalle naisista.
Vaihdevuosien tuoma viisaus
Vahdevuosien voi ajatella avaavan uuden ajanjakson elämämme toiseen vaiheeseen. Monella naisella tässä ajanjaksossa herää luovuus ja elinvoima, uudenlainen päämääräisyys sekä halu tehdä jotain merkityksellistä. Intuitio vahvistuu, ja valinnat pulppuavat enemmän sielusta, kuin ympäristön odotuksista.
Vaihdevuosien aikana menneisyyden ongelmat saattavat tupsahtaa pinnalle. Tämän ajanjakson aikana olisi uskallettava käsitellä ne loppuun ja eheytyä niistä. Kyse voi olla ihmissuhteista, huonosta itsetuntemuksesta, peloista, syyllisyydestä, ja vaikka miten monesta muusta aiheesta. Tunnelukoista kiinni pitäminen voi johtaa sairastumisiin tai riippuvaisuuksiin.
Vaihdevuodet itsessään ovat normaali elämään kuuluva vaihe. Tässä ikäryhmässä vakavat sairaudet kylläkin lisääntyvät, ja yhteiskunnallisesti on ajateltu olevan normaalia, että ”siinä iässä” rupsahtaa. Niin ei kuitenkaan tarvitse olla. Hoitamalla itseään oikein, henkisesti ja ruumiillisesti, nainen voi elää terveenä ja elinvoimaisena vielä monta vuosikymmentä.
Myös miehillä on vaihdevuodet, andropaussi. Siitä enemmän joskus myöhemmin.

Terve ja iätön

Kun olin kaksikymppinen ajattelin, että 36-vuotias on ikäloppu. 36-vuotiaana katselin viisikymppisiä naisia, ja mietin kauhulla vanhenemisen aiheuttamia muutoksia kehossa ja mielessä: En halunnut tulla ”kiukkuiseksi vanhaksi ämmäksi”, niinkuin kutsuin heistä monia siihen aikaan. Sillä sellaisena näin heidät ymmärtämättömyydessäni.

Nyt itse viisikymppisenä näen tämän iän haasteet. Ympäristö antaa ymmärtää, että naisena oleminen loppuu, kun vaihdevuodet ottavat vallan. Itseasiassa jo nelikymppisenä alkaa kuulema elämän alamäki. Kuvioon odotetaan tulevan ”perittyjä” sairauksia, lörtsähtämistä ja arvottomuutta, eikä sexuaalisuuskaan mukamas enää kuulu elämään. Ja ratkaisu ongelmiin löytyy lääkärin ”määrämän” pillerin muodossa.

Onneksi ei tarvitse uskoa ja mukautua vanhoihin malleihin. Voimme ikääntyä juuri sellaisina ja sellaisiksi kuin haluamme. Vaihdevuodetkin voivat tuoda mukanaan uudenlaisen voimaantumisen ja heräämisen naiseudessa. Vai mistä tulee nimitys ”Puuma”?

On niin paljon, mitä voimme tehdä oman ikääntyvän itsemme hyväksi, jos haluamme. Joku maksaa omaisuudet kasvuhormonin piikittämisestä, toinen uskoo telomeerien hoitoon. Jollekulle kauneusleikkaukset tuovat tunteen nuorentumisesta ja toinen taas uskoo superfoodien voimaan. Jokainen löytää omat keinonsa hyvinvoinnin ja elämänvoiman säilyttämiseksi. Tässä on oma iättömyyden reseptilistani, johon olen päätynyt monen vuoden elämän opintojen kautta:

meditointi

Tämä oli vaikea oppia. Luulin, että meditoinnissa pitää tähdätä ajatusten tyhjentämiseen. No, eihän siihen kykene, kun on niin stressaantunut, ettei pysty pysymään edes paikoillaan. Sitten löysin meditoinnin aktiiviset muodot (EFT ja ohjatut meditaatiot Youtubesta) ja alkoi tapahtua. Tein EFT:tä ajaessani pitkiä matkoja, ja meditoin aluksi vaikka vain 30 sekuntia kerrallaan. Nyt vuosien jälkeen en halua jättää meditointia väliin päiväksikään, niin merkittävä on sen vaikutus ollut elämääni.

nauru

Elämä on lahjoittanut rinnalleni ihanimmat sielunsiskot, jotka omaavat samanlaisen itseironian kuin minä. Mitä olisi elämä ilman näitä upeita, huumorintäyteisiä ystäviä, ja yhteisiä nauruja?

kiitollisuus

Kiitollisuus synnyttää ihmeitä. Ja ihmeet synnyttävät lisää kiitollisuutta. Tämän sisäistäminen vei muutaman vuosikymmenen, mutta olen sen ymmärtämisestä mielettömän kiitollinen!

seksi

Seksi vaikuttaa hyvinvointiimme niin monella tavalla. Ikä ei ole este seksistä nauttimiselle. Amerikkalaisten tutkimusten mukaan nainen nauttii rakastelusta parhaimmillaan 60-70-vuotiaana. Rakastelun aikana vapautuu mahtavia hyvänolon hormoneja, jotka pitävät terveenä ja viriilinä.

nukkuminen

Nukkuminen on kompastuskiveni. Stressi ja traumaperäinen stressioireyhtymä juurruttivat unettomuuden hermostooni jo 12-vuotiaana. Mutta unettomuudenkin kanssa voi elää. Joskus olen väsynyt ja toisinaan hyvän yöunen jälkeen olo on euforinen. Päivällä tehty meditaatio korjaa hyvin olotilaa, ja annan itselleni anteeksi ne kerrat, kun olen kykenemätön saamaan unesta kiinni. Nukkuminen on tutkimusten mukaan tärkein nuorennuslääke. Siihen kannattaa siis panostaa.

hengittäminen

Michael Jackson kuulema nukkui happisäiliössä pitääkseen itsensä nuorena. Itse ajattelen, että happirikkaassa metsässä saan syvään hengittämällä tankattua itseeni terveyttä. Netistä löytyy paljon erilaisia hengitysharjoituksia pranayamasta ihan länsimaisiin tekniikoihin, sekä ohjattuja hengitysmeditaatioita.

lapsenlapsi

Kohta 6-vuotias lapsenlapseni on ollut suuri ja hellä opettaja elämässäni. En voinut kuvitellakaan miten ihanaa on  olla mummi. Lapsen kanssa saa taas leikkiä ja hullutella ja olla ihan bimbo. Kuntokin kohoaa kun joutuu juoksemaan vimmatusti pyöräilevän innokkaan lapsen perässä asfalttiteitä. On ihan tutkittu ja todettu, että lapsenlapsen kanssa nuorentuu.

anteeksianto, ymmärrys, rakkaus

Nämä asiat muuttivat kaiken elämässäni, ja ne ovat todellinen onnellisuuden perusta. Näitä ei voi ohittaa nuoruudenlähteenä, mutta en osaa lyhyesti myöskään kirjoittaa niistä tähän. Näistä asioista tulee omat juttunsa.

terveellinen ruoka

Hyvästä ja vielä paremmasta ruuasta on paljon tietoa saatavilla. Iättömän ja hyvinvoivan elimistön rakentamiseksi kannattaa jättää pois sokeri, gluteenipitoset viljat, huonolaatuiset kasvisöljyt, alkoholi, synteettiset lisä- ja makeutusaineet, sekä valmisruuat. Valmisruuissa on paljon edellämainittuja aineita, ja ne on käsitelty niin pitkälle, etteivät ne sisällä ravintoaineita.

Aloitan aamun sitruunavedellä (1 sitruuna puristettuna isoon lasilliseen vettä). Teen aamiaispirtelön vaikka banaanista, marjoista, yön yli liotetuista pähkinöistä ja luomulaatuisesta riisiproteiinista. Käytän luomukahvia ja luomuteetä, ja korvaan lehmän maidon kauramaidolla. Näillä on hyvä aloittaa päivä aamumeditoinnin jälkeen.

 

 

Ulkopuolisena elämässäni

Kun palasin vanhempieni kanssa Suomeen monen Afrikassa vietetyn vuoden jälkeen, hävitin itseni. En ymmärtänyt tilaani vielä silloin, eikä siihen aikaan vielä oltu keksitty termiä traumaperäinen stressihäiriö.

Afrikassa vietetyistä vuosista 6 kului siskoni kanssa sisäoppilaitoksessa erimaalaisten lasten kanssa, ja kommunikointikielemme olivat swahili ja englanti. Veressä virtasivat Afrikan rytmit ja sielu lepäsi Afrikan täyteläisissä väreissä ja lämpimissä tuoksuissa. Elämän perustana olivat yhteisöllisyys ja jakaminen.

Sitten yht’äkkiä jouduimme keskelle kivikaupunkia, likaisten lumikasojen koristamia betonikatuja. Jossain haisi kusi, ja haalea päivänvalo paljasti värittömyyden. Asuin vanhempieni kanssa kerrostaloasunnossa, ja he olivat minulle muukalaisia muiden muukalaisten joukossa. Kaikki puhuivat vierasta kieltä, enkä pystynyt sisäistämään, mistä oli kyse.

Jännittynyt ilmapiiri hiipi kotiimme. Äiti synnytti pojan ja pukeutui marttyyrismiin. Isä hukuttautui uuteen uraansa ja hävisi maailmalle. Suomalaisessa koulussa jouduin kiusatuksi erilaisuuteni takia. Afrikkalainen sieluni itki takaisin kotiin pääsyä. Ahdistuksessani sairastuin anoreksiaan ja yritin tappaa itseni juoksemalla. Sulkeuduin.

Suuri suru asui sydämessäni, ja minun oli irtaannuttava kehostani, jotta jaksoin olla olemassa. Kuljin läpi ajan ulkopuolisena; ulkopuolisena ympäristöstäni, ja ulkopuolisena itsestäni.  En kuulunut mihinkään. Ikäänkuin joku muu olisi ohjannut elämääni ja minä olin hiljainen sivusta katsoja.

17-vuotiaana päätin pelastaa itseni ja lähdin ensimmäistä kertaa maailmalle. Löysin olemassaoloni tien päällä ollessani, matkalla jostain johonkin. Silloin sieluni ja kehoni kohtasivat, ja sain kosketuksen itseeni. Olin vapauttanut juurettomuuteni ja löytänyt oman selviytymiskeinoni.

54-vuotiaana jatkan edelleen juurettomuuden siivin. Olen hyväksynyt omanlaiseni elämän polun ja muistelen ymmärryksellä menneisyyttäni yksin kulkevana, ulkopuolisena  savannisiskona. Vuosien meditointi ja EFT ovat eheyttäneet. Traumaperäisen stressisyndrooman sisäistäminen osaksi mennyttä ja nykyistä minuani on opettanut rakastamaan sitä, mitä olin, mitä olen, ja miksikä olen kasvamassa. Tämä on minun ainutlaatuinen elämänkouluni, ja kehityn päivä päivältä kohti parasta mahdollista minääni. Olen tässä ja olen ehjä.

 

Bundabergin Fobiat

Löysin lentokentän terminaalista vapaan jalkahierontalaitteen, johon sain upotettua kolottavat jalkani. Lentokoneessa istuin välillä risti-istunnassa, ja toisinaan jalkapohjat osoittivat kohti kattoa, ojennettuani sääreni pystyyn edessä olevan istuimen selkämykseen. 13 tunnin lentomatka laittaa levottomat jalat aikamoiselle mielikuvitusmatkalle.

Yhä uudestaan ja uudestaan käynnistin muutaman minuutin hierontaohjelman, kun tuolin selkänojaan painautuen mietin taakse jääneitä keskeneräisiä elämänhaasteita. Lentokenttä Singaporessa huokui itämaista kauneutta ja eleganttia kiirettä. Käytävän vaaleanpunaiset orkideaistutukset toivat mieleeni kauan sitten lukemiani viisauksia minänä olemisen kärsimyksestä. Olin kärsinyt. Ja olin päättänyt ottaa tauon siitä nimenomaisesta minänä olemisen kärsimyksestä. Minä olin eri minä muualla, kuin siellä missä minun odotettiin olevan. Sen takia oli lähdettävä.

uneton brisbanessa

Olin valinnut kärsiä ahtaassa lentokoneen istuimessa vielä 9 tuntia, kun jatkoin lentäen Australiaan. Vierustoverini juoksi jatkuvasti lentokoneen vessassa ripuloimassa. Hän oli palaamassa ystävänsä viikon kestävistä häistä Intiasta. Annoin hänelle kauranversojauhetta veteen sekoitettuna, jotta laihtunut elimistö saisi ravintoa.

Brisbanen lentokentältä bussi vei kaupungin keskustaan. Levottomat jalat kulkivat itsestään, ja päässä humisi kahden yön nukkumattomuus. Istahdin kuumalle kahvilaterassin tuolille aistimaan uutta ilmapiiriä. Auringon lämpö herätteli pitkään uinuneita ihosoluja ja sokerinen jäämaitokahvi aivoja.

Australialainen ystäväni oli perunut viimetingassa osallistumisensa yhteiselle matkallemme, ja olin yksin. Mielessä vilahti ajatus matkan perumisesta. Ostin kuitenkin menolipun Bundabergin junaan ja rojahdin ikkunapaikalle tuijottamaan ulkona näkyvää erilaisuutta. Ulkovalon spektri oli energisoiva, mutta samalla häiritsevän häikäisevä. Silmäluomeni painautuivat kiinni.

sokkotreffit outbackissa

7 tunnin kuluttua australialainen konduktööri ilmoitti saapumisestamme Bundabergiin. Hänen aksenttinsa oli hupaisa. Itse asiassa kaikki tuntui hupaisalta. Tunsin olevani jossain sarjakuvamaailmassa, jonka mieshahmot olivat karvajalkaisia shortseihin pukeutuneita hymyileviä olentoja. Joillain oli stetsoni päässään, ja kaikki näyttivät oudon onnellisilta.

Näin junan avoimesta ovesta valokuvasta tutun hahmon. Siirsin punaisen linkkuveitsen repun etutaskusta housujeni reisitaskuun ja nostin rinkan olkapäälleni. Kävelin kohti leveästi hymyilevää, lierihattuista miestä. John näytti rasittuneelta. Paahtava aurinko, tupakointi ja whisky olivat vanhentaneet miehen ulkoista olemusta.

Ajoimme punaista multaa nostattavilla, sateen rei’ittämillä sivuteillä. John oli menettänyt ajokorttinsa rattijuopumuksesta ja vältteli poliisia. Ajamisessa oli rallin tuntua.

ranchin asukkeja

Sitten saavuimme ranchille keskelle paahtavaa outbackia. Hevoset seurasivat laiskasti auton lähestymistä ja Kelpie-koirat juoksivat leikkimielin vieressämme. Johtajauros oli juuri kuollut punkin aiheuttamaan tulehdukseen. John ei ollut raaskinut viedä sitä eläinlääkärille ajoissa ja joutui lopulta itse ampumaan nöyrimmän palvelijansa.

Matalaa, puutolpilla seisovaa taloa ympäröi puinen aitaus.

”Aitaus ei kuitenkaan pidä käärmeitä poissa pihalta”, John sanoi. Lapsuuteni Afrikasta jäänyt käärmefobia ilmoitti olemassaolostaan.

Vaaleansiniseksi maalatun puurakennuksen ovi ja ikkunat olivat avoinna, niin John piti niitä päivin öin. Koirat kuulemma vartioivat, ettei käärmeitä ainakaan päässyt sisälle. Nielaisin.

Suurelle kuistille mahtui ruokapöytä, 4 tuolia ja erillinen penkki. Patiolta avautui ovi suoraan olohuoneeseen, mitä hallitsi nurkassa seisova valtava surffilauta. Haalistunut lauta muistutti Johnia rakkaasta harrastuksesta, johon hän palasi aina rannikolle mennessään.

”Opetan sinua surffaamaan, jos haluat”, mies sanoi.

Sain käyttööni talon perällä olevan makuuhuoneen. Huoneessa oli musta metallinen sänky ja yöpöydät sen kummallakin puolella. Vaatekomeron edessä oli vaaleansiniseksi maalattu vanha puinen tuoli ja sen vieressä seinällä kapea raamiton seinäpeili. Eriväriset  sarong-kankaat peittivät ikkunat. Ne heiluivat kevyesti ulkoa tulevassa tuulenvireessä ja näky antoi aistimuksen Tyynen valtameren läheisyydestä.

Aikaero teki temppujaan ja tunsin oloni ylipirteäksi. Rapsuttelin kuistilla kirppuisen näköisiä koiria, jotka kiemurtelivat kilpaa jalkojeni juurella.

”Ne ovat työkoiria, ei niitä saa pilata hellyydellä”, John murahti.

Jatkoin tyytyväisten koirien hyväilyä, kunnes John kantoi astioita kuistin pöydälle. Sain käteeni lasillisen punaviiniä, joka maistui niin pehmeältä, että se haihtui makunystyröihin.

”Ystävyydelle!” Sanoin, ja kohotin lasini.

tallaaja-tamma

Aamulla John toi minulle sänkyyn korillisen vaaleanpunaisia frangipanin kukkia. Olin lapsena kiipeillyt frangipanipuun oksilla Afrikan kodin pihallamme, ja koristellut kukilla hiukseni.  Voi miten ihanaa oli saada taas tuntea kukkien tuttu, mieto tuoksu!

Johnista alkoi huokua seksuaalisia tarpeita ja hän mateli edessäni, kuin odottavansa pääsyä yksityiseen puutarhaani.

”Milloin tutustutat minut hevosiin?” Kysyin äkki-kiinnostuneena ja hyppäsin ikkunan äärelle.

Naapurin tilallinen oli tuonut minulle rauhallisen tamman ratsastettavaksi, sillä Johnilla olevat hepat olivat vasta puoliksi kesytettyjä. Tutustuin tammaan silittämällä ja harjaamalla sitä, mutta se tiesi auktoriteettinsa, ja yritti monta kertaa tallata jalkani. Olin Etiopiassa tippunut juoksevan hevosen selästä, mikä oli jättänyt pelonsekaisen kunnioituksen näitä majesteettisia eläimiä kohtaan. Nyt tämä tallaaja-tamma aisti asemansa.

Ratsastimme kuumuuden kuivaamassa outbackissa. Elottomat eukalyptuspuun kaarnat raksahtelivat hevosen kavioiden alla. Väistelin vartaloni korkeudella olevia puun oksia, vaikka välillä ohut oksa pääsi sivelemään rintakehääni. Uskolliset koirat juoksivat hevosen vierellä ja John karjui niille aina välillä:

”Pysykää kauempana hevosista, senkin typerät koirat!”

Sitten hevoseni hirnahti ja nousi takajaloilleen. John oli opettanut minulle miten toimia, jos niin kävisi. Roikuin suitsissa tiukasti pitääkseni itseni hevosen selässä. Irrotin jalat hevosen kyljistä ja odotin. Kolmen hypähdyksen jälkeen hevonen jäi levottomaksi.

”Se näki käärmeen”, John sanoi.

ranchin elämää

John esitteli minulle tilansa. Koulutettavina oleville hevosille oli aidattu alue suojakatoksineen. Kesyimmät hepat pääsivät elelemään vapaina monen hehtaarin metsäalueella. Kanat ja kalkkunat pitivät pesiänsä piha-alueen reunoilla. Joskus dingo pääsi vartiokoirista huolimatta nappaamaan linnun, ja kanoja oli jäljellä enää muutama.

Alkeellisissa oloissa kaikki käyttövesi oli talteen kerättyä sadevettä. Pitkinä kuivina kausina oli vaarana, että vesi pääsisi loppumaan. 6000 litran vesitankit olivat avokattoiset, ja joskus niistä löytyi lintu tai käärme. Pyysin Johnia keittämään minun juomaveteni hyvin. Vaikka olin nuorempana juonut kraanavettä, lähdevettä, jokivettä, vuoristovettä ja sadevettä maailman eri kolkissa, niin nyt aikuisempana en halunnut ottaa terveysriskiä.

Ilta oli romanttinen, mutta ahdistava: Illastimme talon kuistilla hämärtyvässä illassa sirkkojen sirittäessä, ja Johnin seksuaaliset odotukset painostivat. Olin tullut tutustumaan kaverin kaveriin ihmisenä ja kokemaan hevostilaseikkailun, en suinkaan tarjoamaan seksipalveluita. Ja asiasta oli jo puhuttu ennen ranchille tuloani. Väistely alkoi käydä työstä.

trippikoira

Seuraavana aamuna lähdimme picnicille joen uomalle. John otti korjaamansa vanhan kalastusverkon mukaansa ja minä kannoin pientä koria eväineen. Kävelimme aamuauringon pistävässä säteilyssä metsikön läpi, kunnes saavuimme hiekkaiselle aukealle. Uroskoira oli mukanamme käärmeistä varottajana ja se juoksi omille teilleen kun istahdimme hiekalle. Riisuin kenkäni ja kaivoin varpailla suurijyväistä hiekkaa.

Kahvia juodessamme koira palasi seikkailultaan. Se näytti oudolta. Sen silmät olivat turvoksissa ja punertavat. Suu vaahtosi ja se läähätti. Koiran askel oli horjuva. Kysyin kauhuissani Johnilta:

”Onko koira saanut käärmeenpureman?”

John nauroi ja kertoi koiran olevan narkomaani. Se kävi aina välillä nuolemassa rupikonnien selkää, josta erittyy hallusinogeenista myrkkyä. Katselin koiraa kun se nautti olotilastaan hiekalla maaten, silmät sikkurassa. Sen läähätyksestä kuuli tyytyväisyyden. Ympärivuorokautisesti työskentelevä Kelpie sai hetken tauon loputtomasta vastuusta. Vähitellen koiran hengitys tasaantui, se ponnahti neljälle jalalleen ja lähti päättäväisenä takaisin samaan suuntaan mistä oli tullutkin. Trippikoiran käyttäytyminen oli jotenkin inhimillisen surkuhupaisaa.

kalastusreissu

”Nyt mennään kokeilemaan kalaonnea”, sanoi John.

Joelle oli lyhyt matka, mutta kasvillisuus oli tiheä. Joki oli enimmäkseen kuivunut ja kipusimme jyrkkää rinnettä alas jäljellä olevaan lammikkoon. Jätin kengät kiinteälle maalle. John kahlasi verkon kanssa navansyvyiseen veteen. Minä kiersin joen liejuista pohjaa pitkin lammikon reunalle. Jalkaterät upposivat joka askeleella ja pehmeä lieju pursui varpaiden välistä kuin sula suklaa.

Pidin verkon toisesta reunasta kiinni ja vedimme Johnin kanssa verkkoa monta kertaa edestakaisin mutaisessa lammikossa. Kalaa emme saaneet. Saalis olikin aivan erilainen, enkä silloin ollut osannut varautua sellaiseen yllätykseen. Koukkumatoalkioiden vaellus jalkapohjien ihon läpi keuhkojen kautta suolistoon kestää nimittäin 4 kuukautta.

hämähäkin seitti

Olin kalastusreissulla shortsit päällä, mutta hartiat ja käsivarret olin suojannut pitkillä hihoilla. Palasimme tiheän kasvillisuuden läpi, kun yht’äkkiä reittäni poltti. Kipu yltyi. John katsoi iholla nousevia punertavia rakkuloita ja lohdutti, että hänkin oli kävellyt joskus myrkkyhämähäkin seitin läpi niin, että rintakehä oli täynnä rakkuloita.

”Don’t worry!”

Sydän hakkasi kovaa. En tiennyt johtuiko se ihon läpi tunkeutuneesta hämähäkin myrkystä, vai henkeäsalpaavasta kivusta. Pelko yltyi samaa tahtia kivun kanssa. Vaipuisinko myrkytyskoomaan keskellä ei-mitään? Raahasin perässäni puoliksi toimimatonta alaraajaani, vieressäni kompuroi narkkarikoira suu hymystä vaahdoten, ja iso stetsoni-päinen mies kulki edessäni toistaen ”no worries!”

Talolle päästyämme kaadoin reidelläni oleville kuudellekymmenelle rakkulalle Teatree öljyä. Toivoin Aboriginaalien alkuperäisen luonnonlääkkeen toimivan vasta-aineena. Punerrus kesti iholla 4 päivää, rakkulat saman verran, eikä arpia jäänyt.

karvaiset yövieraat

Heräsin yöllä, kun tunsin jonkun ryömivän olkavarttani ylöspäin. Tunsin ihollani monen jalan peräkkäiset askeleet, jokaisen erikseen. Sen kummempia ajattelematta huitaisin kauhuissani toisella kädellä olkavarttani ja tunsin miten kevyt karvapallo pyöri kyynärtaipeeni ohi lattialle. Harppasin sängyltä suoraan ovelle ja sytytin kattovalot. Etsin ja etsin. Tutkin seinät, sängyn alustan ja lakanoiden välit, mutten löytänyt syyllistä. Jätin valot päälle. Avonaisesta ikkunasta kuului vieraita yöllisiä ääniä, enkä uskaltanut enää nukahtaa.

Sitten John tuli huoneeseeni ja heittäytyi rehvakkaana sängylle. Kello oli neljä aamulla. Oliko mies jo niin himokas, ettei pystynyt edes odottamaan kukonlaulua että tulisi ehdottelemaan puutarhaani pääsyä.

äkkilähtö

5 päivää oli kulunut kanoja ja kalkkunoita syöttäen, hevosia harjaten, hevosilla ratsastaen, mangoja keräten, ja himokkaan hevosmiehen lähentelyjä vältellen.

”Lähden kello yhdeksän junalla Brisbaneen. Tänä aamuna!” Sanoin Johnille.

Pakkasin rinkkani aivan kuin etukäteen suunniteltuna. Tiesin tarkkaan missä joka ikinen tavarani ja vaatekappaleeni oli.

John katseli ihmeissään sängyltä. Hän oli elänyt siinä toivossa, että olisin antautunut hänen seksuaalisille himoilleen. Olihan hänellä ollut kertomansa mukaan jo 250 naista. Mies eli mielikuvitusmaailmassa, jossa oli edelleen komea ja vastustamaton Don Juan.

Ajelimme punamultaista tietä Bundabergiin ja kiitin Johnia erityislaatuisesta seikkailusta hevostilalla. Sovimme että kirjoittelemme, ja varmasti tapaisimme vielä yhteisen kaverimme luona Brisbanessa.

Olin äärimmäisen helpottunut istuessani turvallisesti junassa, vielä tietämättömänä sisälläni vaeltavista koukkumadon alkioista.

Ho’oponopono

Vuosia sitten olin Australiassa NLP-ohjaaja koulutuksessa, jossa bonuksena saimme viettää päivän hawaijilaisen hengellisen ohjaajan kanssa. Tämä ”Kahuna” esitteli meille Tyynenmeren saarten ho’oponopono -rituaalin, ohjaten matkalle syvälle alitajuntaamme.

Pehmeä rummutus tuuditti horrokseen ja unohduksissa olleet tukahdutetut tunteet alkoivat nousta pinnalle, yksi toisensa perään. Sielun syvyyksistä pulpunneet kyyneleet vapauttivat suruja melkein tukehtumiseen asti. Ja Kahunan hypnoottinen joiku puhalsi pois tavoittamattomiin juurtuneita katkeruuden tunteita. Olo oli rituaalin jälkeen puhdistunut ja ihmeellisen ontto, ja rummutus jäi soimaan kehooni vielä moneksi päiväksi.

Ho’oponopono on ikivanha hawaijilainen harjoitus, jonka avulla on selvitetty riitatilanteita ja sairauksia, päätyen anteeksiantoon ja tervehtymiseen. Aikoinaan sovinto- ja anteeksiantorituaalin ohjaajana toimi Kahuna (pappi), mutta nykyään sen tekee kuka tahansa yhteisöön tai perheeseen kuuluva. Aluksi selvitetään mikä ongelma on ja rikkomuksesta keskustellaan. Kaikkien osallisten tunteet huomioidaan. Sitten seuraa tunnustus, katuminen ja anteeksianto, ja jokainen päästää irti ko. asiasta, sekä kielteisistä tunteistaan toisiaan kohtaan.

Kannamme tiedostamattamme (ja tiedostaenkin) mukanamme vihaa, kaunaa ja muita negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Ne voivat olla jo lapsuuden ympäristöstä juurtuneita, tai aikuisena kehitettyjä. Varmaa on, että ne vaikuttavat meihin kokonaisvaltaisesti ja kielteisesti. Menneistä asioista vapautuminen avaa rajattomat mahdollisuudet uudistuneessa ja puhdistuneessa olotilassa, jossa on tilaa hyväksymiselle, ymmärtämykselle ja rakkaudelle.

Ho’oponopono:n moderni versio on itsehoitomenetelmä, jossa päivittäin toistetaan itselle ja muulle maailmalle kohdistettua rukousta:

”Olen pahoillani. Anna anteeksi. Kiitos. Rakastan sinua.”

Tätä yksinkertaista rukousta voi toistaa vaikka muiden askareiden lomassa sen menettämättä tehoaan. Alitajunta kyllä kuulee ja reagoi. Vähitellen mantra alkaa tuottaa tulosta, mikä näkyy uusien, ihmeellisten asioiden toteutumisena.

”I’m sorry. Forgive me. Thank you. I love you.”

 

Yaman Jamaica

 savuinen Lento

Istuin Moskovan lentokentän kivisellä lattialla nojaten lasiseen väliseinään. Olin onnellinen. Parasta elämässäni oli olotila lähtemisen ja saapumisen välillä.

Seuraava lento oli täynnä kotimaahansa palaavia kuubalaisia opiskelijoita; pieniä, tummia latinalaisamerikkalaisia miehiä. Merengue-musiikki pauhasi kilpaa Tupolevin moottoreiden kanssa, ja palavien sikareiden savu kirveli silmissäni.

“Et pääse itseäsi karkuun”, oli äitini näpäyttänyt.

“Ehkä löydät itsesi”, rohkaisi isä.

Mieleni oli levollinen. Lentokone oli minulle kuin kehto vauvalle.

mokkasaappaat

Havannassa oli kuuma. Ostin kioskikärryn myyjältä pullollisen oranssia limonaatia ja askin sosialistista tupakkaa. Myyjän auringon kuivattamilla kasvoilla tuikki tyytyväisyys, kun hän laulaen avasi pullon korkin likaista essuaan apunaan käyttäen.

Jätin hapsureunaiset, liilat mokkasaappaani lentokentän vessaan. Toivoin siivoojan löytävän ne. Matkani viimeinen etappi oli lyhyt hyppäys saarelta toiselle. Suurin osa Jamaican Airlinesin matkustajakoneen penkeistä oli tyhjinä. Innostus puristi rintakehässäni, kun liidimme yhä matalammalla Jamaican ikivihreiden kukkuloiden yllä.

Uuteen ympäristöön saapuminen oli kuin huumetta juurettomalle. Kaikki oli ennen kokematonta, eikä mihinkään tarvinnut vielä sitoutua.

värikäs kingston

Kingstonissa oli myöhäinen iltapäivä. Sateenkaaren värein maalattujen talojen varjot makasivat pitkinä hiekkaisilla kaupungin kaduilla. Joka puolelta kuului reggaen rytmejä ja seurasin ihastellen tummaihoisten naisten keinuvaa kävelyä.

Minun oli päästävä illaksi saaren toisella puolella olevaan Montego Bay’hin. Päivän ainoa bussi oli mennyt, eikä kukaan ollut lentämässä sinne pienkoneellakaan.

“Don’t worry” (don’t waaarry) –lausahduksien lohduttamina suuntasin läheiseen baariin, josta kantautui letkeä reggae-musiikki. Baaritiskille päästyäni edessäni odotti huuruinen lasillinen rommikolaa. Tummaihoiset paikalliset katsoivat minua suurilla silmillään hymyillen ja minä hymyilin takaisin. Tunsin olevani oikeassa paikassa.

Huhu vaaleasta kyydin tarvitsijasta oli levinnyt Kingstonin keskustassa, ja tummaihoinen pariskunta tuli tarjoamaan minulle autokyytiä Montego Bay’hin asti. Nuhjuisessa jenkkiraudassa pauhasi reggae-musiikki avoimista ikkunoista ja kuljettajan vahvan näköinen käsivarsi lepäsi rentona ikkunan alakarmiin.

Matkalle lähtö sujui sulavasti ilman matkatavaroista huolehtimista. Ne kun olivat jääneet Moskovaan. Irtolaisuuden olemassaolossani tavaran merkitys oli olematon, eikä matkalaukun kohtalo huolestuttanut.

ganja-vuoret

Tie mutkitteli vuorotellen saaren vehreässä vuoristossa, ja vielä vehreimmissä laaksoissa. Jenkkiraudan puisen kojelaudan vauhtimittari näytti 100 mailia tunnissa, ja korkeuserot kutittelivat vatsassa.

Makea, savuava sätkä kiersi huulilta huulille, ja olo tuli vähitellen taivaalliseksi. Ihan kuin olisimme leijailleet kaiken vehreyden yläpuolella. Lentoväsymys muuttui raukeudeksi, ja universaali luottamus täytti mieleni.

Sitten pysäköimme vuoren rinteellä aaltometallisen hökkelin viereen. Kuljettajalle tuttu tumma mies astui ulos ja miehet taputtelivat iloisina toistensa olkapäitä. Nousin autosta venyttelemään raajojani, ja kuuntelin miesten nauruntäyteistä keskustelua, kunnes Jamaikan dialektin ohjaamana seurasin muita metalliseen mökkiin. Vihreälle tuoksuva pussukka vaihtoi omistajaa, ja seteli nippu siirtyi kädestä toiseen. Kaupan käynnin jälkeen minulle esiteltiin korkean pensasaidan takana avautuva ganja-plantaasi, jota paikalliset poliisit vartioivat.

Montego Bay’ssa iloinen pariskunta vei minut motelliin merenrannalla. Aurinko oli juuri laskemassa, ja istahdin hotellin ravintolan terassille ihailemaan taivaanrannan värien leikkiä. Meren aallot huuhtoutuivat lempeästi rantahietikolle, tuudittaen minut horrokseen. Olin väsynyt kahdesta valvotusta vuorokaudesta ja tarjoilijapoika joutui auttamaan minut huoneeseeni. Karibianmeren hummeri jäi syömättä ja avatun valkoviinipullon eliksiiri juomatta.

hiekan hyväily

Heräsin sälekaihtimien välistä häikäisevään aamuaurinkoon. Venyttelin matkustamisesta pingottuneen vartaloni hereille hotellihuoneen muhkealla patjalla, miettien päätöstäni matkustaa Jamaikalle. Sälekaihtimien takana avautui näkymä Karibian merelle. Olin nähnyt monta kaunista merta ja hiekkarantaa eri maanosissa: Jokaisen rannan hiekka oli omantuntuisensa. Jokaisella rannalla oli oma tuoksunsa. Ja jokainen meri heijasti omaa väriänsä.

Montego Bayn vesi oli kirkas kuin akvamariini, paljastaen jokaisen väripoikkeaman hiekkapohjassa. Kalastusveneet ajelehtivat matalaan rantaveteen, tuoden mukanaan tuoreen kalasaaliin nipistävän hajun. Rastatukkaiset miehet sukeltelivat kauempana kuin saukot. Tummaihoiset lapset kirmailivat valkoisella hiekalla, keräten välillä aaltojen huuhtomia aarteita.

Kurkkua myöten kihelmöi, kun sain varpaani upotettua auringon lämmittämään hiekkaan. Irtonainen hiekka hoiti sielua myöten, ja suolainen Karibian vesi helli pehmeällä kosketuksellaan. Tunnustelin ympärilläni olevaa harmonisuutta, ja turvallinen olo vei ajatukseni takaisin lapsuuteni hiekkarannoille Itä-Afrikkaan.

hukkunut matkalaukku

Kingstonin lentokentällä oli kulunut 3 tuntia selvitellen hukkuneen matkalaukkuni tapausta. Tarvitsin kirjallisen dokumentin laukustani vakuutusyhtiötä varten, mutta lentokenttävirkailijoiden oli harvinaisen vaikeaa osoittaa minulle sellaista.

“Don’t worry”, “don’t worry” kaikui vielä tyhjässä lentokenttärakennuksessa, kun kaikki muut matkustajat olivat jatkaneet tyytyväisinä matkaansa saaren syleilyyn.

Vihdoin ja viimein pitkä, jamaikalainen rotunainen lähestyi minua korkeakorkoisten avokkaiden kopistessa betonilattialla. Takahuoneesta (jossa soi reggae-musiikki) oli löytynyt vaaleanpunainen “lost luggage”-kaavake, jonka virkailija täytti minulle. Sitten sain passini ja matkalippuni takaisin, sekä lomakkeen, jonka turvin voisin hakea korvauksia menetetyistä tavaroistani. Lähtiessäni leveä jamaikalaisaksentti toivotti minulle vielä hyvää lomaa: “Enjoy yaar haaaliday!”

rantalapsi

Yhtenä päivänä pieni jamaikalainen tyttö tuli luokseni rannalla. Tytöllä oli villisti vaalentunut kikkara tukka ja vanha, haalistunut, kukallinen mekko yllään. Tyttö istuutui viereeni ja kosketti hiuksiani. Hän sanoi, ettei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin silkkisiä ja vaaleita hiuksia.

”Letitän yhdellä dollarilla.”

Pienen tytön näppärät sormet kulkivat levottomina hiuksissani taikoen niistä kymmeniä pieniä lettejä.

Sitten tyttö tunnusteli palanutta ihoani ja sanoi: ”Odota tässä”.

Hengitin mereltä kantautuvaa auringon lämmittämää ilmaa ja piirtelin vedenrajasta löytämälläni näkinkengällä kuvioita hiekkaan, kunnes tyttö palasi. Hänellä oli kädessään leikattu Aloevera-kasvin pala. Paksun lehden kuoren alla oli vaaleaa geeliä. Miten ihanasti se viilensikään ihoani!

Joka päivä pieni enkelini palasi samalle rannalle ja toi minulle palasen aloe veraa, josta annoin hänelle kiitokseksi amerikkalaisen setelin. Istuimme pitkiä hetkiä hiekalla, kylki kyljessä. Hymyilimme toisillemme ja tunsimme voimakasta yhteyttä hiljaisuudessa.

Missä on kotini?

 

Muistan keltaisen kivitalon Tanzanialaisessa kylässä Meru-vuoren alarinteellä. Takapihaa reunusti mulperipensaiden pitkä rivi, kavereinaan banaanikasveja, papayoita ja guavapuu. Etupihan suuressa, paksurunkoisessa puussa oli isän rakentama maja, jossa naapureidenkin lapset viihtyivät. Gladiolukset ja paratiisikukat värittivät talon seinämiä, ja muodostivat jännittäviä piilopaikkoja pienille lapsille. Talossa asui perhe; isä, äiti ja 2 onnellista tyttölasta. Siellä oli myös koiria ja kissamaki, jonka äiti oli ostanut pienenpienenä poikasena afrikkalaisilta lapsilta.

 

Muistan sisäoppilaitoksen Kilimanjaron juurella. Kouluperheeseen kuului kymmeniä erimaalaisia lapsia ja nuoria, sekä amerikkalaiset äiti- ja isä-hahmot. Koulukompleksin pitkät, matalat rakennukset muodostivat pihapiirin, jonka ruohikolla kokoonnuttiin, juhlittiin ja leikittiin. Olimme suuri, kansainvälinen perhe.

Muistan kauniin 6-huoneisen Jugend-asunnon Helsingissä, Vuorimiehenkadun neljännessä kerroksessa, jota kutsuttiin kodiksi.

Laskelmieni mukaan olen asunut pelkästään Suomessa 23:ssa eri asunnossa, jos lasken väliaikaiset vuokra-asunnot mukaan. Näiden lisäksi on tullut budjailtua 10:ssä eri maassa, kussakin muutamassa eri paikassa. Sitten on vielä kavereiden nurkat, joita olen päässyt asuttamaan hätäratkaisuna, niinikään eri maailman kolkissa.

Onko koti siis joku tietty paikka?

Onko se toinen ihminen?

Voiko oma mielenrauha olla kotini?

Ikävöin vuosikymmenet maantieteellistä kotiani Afrikassa. Siellä aikuisena käydessäni itkin lakkaamatta suruani ja rakkauttani menetettyä kotiani kohtaan. Mutta kun vihdoinkin hyväksyin juurettomuuteni, aloin myös tuntea kodin sydämessäni. Ollakseni kotona minun ei tarvinnutkaan olla tietyssä paikassa, tai omistaa kivikasaa. Ollakseni kotona, minun ei myöskään tarvitse olla sitoutuneena toiseen ihmiseen.

Kotini on jokainen hetki, jossa tunnen rakkautta olemassaolossani. Kotini on minussa, tässä ja nyt. Se tulee aina kulkemaan mukanani, maailman ääreltä toiselle.