Opin haluamaan

Aikaisemmin pidin ihanteena itselleni, että olen vapaa omistamisesta. Voin matkustella ilman huolta omaisuudesta, ajattelin. Ne muutamat laatikolliset ja säkilliset irtaimistoa saattoi pakata jonkun kellariin, ja huonekalut menivät sinne mistä olivat tulleetkin; kiertoon.

Mutta matkalta palatessa olikin aina suuri homma etsiä vuokra-asunto ja uudet huonekalut. Usein päädyin nukkumaan patjalla lattialla ja tekemään kaikki polvillani lattiatasolla. En tarvitse muuta, ajattelin.

Henkisen kasvun myötä, ja henkilökohtaisen kehittymisen seurauksena olen uskaltautunut haluamaan. Nyt tunnen ja tiedän, mitä haluan.

Unelmoin omasta talosta korkealla mäellä, jonka subtrooppinen puutarha tarjoaa kaiken värisiä hedelmiä ja vihanneksia syötäväksi. Haluan tilavan pation, jonka monimetrisen puupöydän äärelle mahtuvat monet ystävät ja pieni perheeni juhlimaan. Haluan tilavan olohuoneen, jonka sädehtivä kristallikruunu kutsuu naapurit teelle sateisena päivänä. Haluan kauniin pihan, jossa lapsenlapsilla ja heidän kavereillaan on turvallista juoksennella ja leikkiä. Ja haluan vierastalon, jonka ovi on aina auki satunnaiselle matkaajalle.

Unelmoin näköalasta alas merelle, jonka aaltojen monotoninen kohina tuudittaa iltaisin uneen. Haluan nähdä öisin syvän taivaan tähdet, jotka tuikkeellaan voimistavat elämän janoani. Haluan tuntea päivisin lämpimän tuulen henkäyksen, joka kasvojani pyyhkäisemällä kertoo yhä uudestaan, että kaikki on nyt hyvin. Haluan turvallisen palan maata, jonka poveen voin istahtaa meditoimaan kiitollisena tästä elämästä.