Missä on kotini?

 

Muistan keltaisen kivitalon Tanzanialaisessa kylässä Meru-vuoren alarinteellä. Takapihaa reunusti mulperipensaiden pitkä rivi, kavereinaan banaanikasveja, papayoita ja guavapuu. Etupihan suuressa, paksurunkoisessa puussa oli isän rakentama maja, jossa naapureidenkin lapset viihtyivät. Gladiolukset ja paratiisikukat värittivät talon seinämiä, ja muodostivat jännittäviä piilopaikkoja pienille lapsille. Talossa asui perhe; isä, äiti ja 2 onnellista tyttölasta. Siellä oli myös koiria ja kissamaki, jonka äiti oli ostanut pienenpienenä poikasena afrikkalaisilta lapsilta.

 

Muistan sisäoppilaitoksen Kilimanjaron juurella. Kouluperheeseen kuului kymmeniä erimaalaisia lapsia ja nuoria, sekä amerikkalaiset äiti- ja isä-hahmot. Koulukompleksin pitkät, matalat rakennukset muodostivat pihapiirin, jonka ruohikolla kokoonnuttiin, juhlittiin ja leikittiin. Olimme suuri, kansainvälinen perhe.

Muistan kauniin 6-huoneisen Jugend-asunnon Helsingissä, Vuorimiehenkadun neljännessä kerroksessa, jota kutsuttiin kodiksi.

Laskelmieni mukaan olen asunut pelkästään Suomessa 23:ssa eri asunnossa, jos lasken väliaikaiset vuokra-asunnot mukaan. Näiden lisäksi on tullut budjailtua 10:ssä eri maassa, kussakin muutamassa eri paikassa. Sitten on vielä kavereiden nurkat, joita olen päässyt asuttamaan hätäratkaisuna, niinikään eri maailman kolkissa.

Onko koti siis joku tietty paikka?

Onko se toinen ihminen?

Voiko oma mielenrauha olla kotini?

Ikävöin vuosikymmenet maantieteellistä kotiani Afrikassa. Siellä aikuisena käydessäni itkin lakkaamatta suruani ja rakkauttani menetettyä kotiani kohtaan. Mutta kun vihdoinkin hyväksyin juurettomuuteni, aloin myös tuntea kodin sydämessäni. Ollakseni kotona minun ei tarvinnutkaan olla tietyssä paikassa, tai omistaa kivikasaa. Ollakseni kotona, minun ei myöskään tarvitse olla sitoutuneena toiseen ihmiseen.

Kotini on jokainen hetki, jossa tunnen rakkautta olemassaolossani. Kotini on minussa, tässä ja nyt. Se tulee aina kulkemaan mukanani, maailman ääreltä toiselle.