Madagaskarin Prinssi

ystäväni chantalle

Palasin pitkäksi venyneeltä Kreikan matkalta Ranskaan, Rennesin yliopistokaupunkiin. Nuoruudenystäväni Chantalle opiskeli siellä matkailualaa, ja minun oli tarkoitus olla hänen henkilökohtaisena avustajaan liikuntarajoitteen takia. Chantalle oli ollut polven suoristusleikkauksessa, jota seurannut paha tulehdus oli vaurioittanut hermostoa. Aikaisemmin normaalisti liikkunut nuori nainen joutui pyörätuoliin ja kävely oli opeteltava uudelleen.

Liikuntarajoitteisuuden takia Chantalle oli saanut opiskelustipendin Rennesin yliopistoon. Yliopistoalue, ja koko kaupunki, oli rakennettu mahdollistamaan helpon kulun pyörätuolilla kulkeville. Joka paikassa oli liuskoja, kaiteita ja leveitä jalkakäytäviä, ja autojen parkkipaikat olivat tilavia. Ihmettelin niin erilaisia ja moderneja ratkaisuja.

Chantalle oli puolessa vuodessa kuntoutunut tarpeeksi jättääkseen pyörätuolin, ja sai valtiolta rahoituksen autoa varten. Vaikeina päivinä kävelysauvat toivat tukea, ja kaksi sellaista kulkikin aina mukana auton takapenkillä.

Saapuessani ennalta sunnittelemattomana päivänä Rennesiin Chantalle ei ollutkaan paikalla. Soitin yliopistokylän vastaanoton puhelimesta hänen vanhemmilleen, ja sain kuulla että hän palaisi vasta kahden päivän päästä sunnuntaina.

madagaskarin pojat

Istahdin pihan betoniselle penkkitasolle ja sytytin Gaulois’in filtterillisen tupakan, katsellen ympärillä liikkuvia erirotuisia opiskelijoita. Siinä tuprutellessani luokseni tuli kaksi tummaihoista nuorta miestä. Toinen oli laiha ja lyhyehkö, toinen selvästi paremmin syönyt ja pidempi. He olivat huomattavan hyvin pukeutuneita ja huolitellun näköisiä, ja puhuivat keskenään ranskaa. En osannut arvata mistä päin Afrikkaa he olivat kotoisin.

”Bonjour” pojat sanoivat hyväntuulisina.

”Bonjour” vastasin, pitäen etäisyyttä.

”Oletko tullut opiskelemaan?” Pojat kysyivät.

”Tulin viettämään joitain kuukausia ystäväni kanssa. Hän opiskelee täällä.”

Ensin ajattelin pysyä tavoittamattomana. Mutta sitten kerroin pojille yllättävästä tilanteestani ilman yöpaikkaa, ja he veivät minut yo-kylän toimistolle. Toimistolla ei pitkän keskustelun seurauksena löytynyt ratkaisua tilanteelleni. Kampuksella ei ollut vapaita huoneita muukalaiselle.

Pihalla sytytin jälleen Gaulois’in, eikä minua oikeastaan huolettanut se, ettei yöpaikkaa ollut. Se oli tuttu tilanne, ja tiesin että pärjäisin vaikka yökahvilassa istuen. Pojat juttelivat keskenään ja lopulta paremmin syönyt nuori mies ilmoitti, että hänellä on vieraspatja, jolla voin nukkua hänen huoneensa lattialla. Nauroin ääneen.

”Pas de chance!” ”Ei tule kuuloonkaan!”

”Ihan oikeasti” poika tokaisi silmät niin kiiluvina, että hän taisi olla hieman loukkaantunutkin ensireaktiostani.

Mietin asiaa toisen Gaulois’in palaessa loppuun. Nuoret miehet vakuuttivat, että voin nukkua rauhassa ja turvassa, ja päätin luottaa heihin.

vieraspatja

Isompi poika, Patrick, kantoi rinkkani huoneeseensa . Pieni huone oli yksinkertaisesti sisustettu opiskelijaboxi. Ikkunan äärellä oli kliininen valkoinen kirjoituspöytä, toisella seinällä tiukaksi pedattu vuode ja kolmannella seinällä vaatekaappi. Pöytätasolla ei ollut mitään ylimääräistä, vain kirjoja ja kansioita suorassa rivissä. Koko huone oli steriilissä järjestyksessä.

Avasimme superloni-patjan lattialle ja heitin makuupussini sen päälle. Poikien lähtiessä illalliselle piilotin passini ja lompakkoni makuupussin jalkopäähän. Sitten menin käytävällä olevaan yleiseen naisten suihkuun pesemään matkapölyt pois.

Kaivoin esille kaikkialla mukana kulkeneen matkakirjani, Gabriel Garcia Marquez’in ”One Hundred Years of Solitude”, mukamas lukeakseni. Mutta ajatukset harhailivat afrikkalaisissa nuorissa miehissä, joissa yhdistyi harmoninen tyylikkyys ja herrasmiesmäisyys.

Pojat palasivat ruokalasta tuoden minulle omenan sekä patonkia.

”Merci. Miten ajattelevaisia olettekaan!”

Söin ja kuuntelin poikien kertomuksia kotimaastaan Madagaskarista. Minua oli aina kiehtonut saarivaltion eristäytyneisyys muusta maailmasta, enkä tiennyt maasta mitään. Patrick oli heimon kuninkaan poika, siis prinssi, ja tuleva kuningas. Varakas perhe rahoitti hänen opintonsa Ranskassa. Hoikka poika oli taas köyhän kylän kasvatti, joka oli poikkeuksellisen älykkyytensä ansiosta saanut opiskelustipendin maahan.

Nämä nuoret miehet opiskelivat taloustieteitä ja olivat maansa tulevaa, korkeasti koulutettua eliittiä. He olivat jo omaksuneet korrektit käyttäytymistavat ja sivistyneen puhetyylin, ja olivat olemuksissaan aivan ihastuttavia prinssityyppejä.

pusuhuulet

Yöllä heräsin, kun jokin pehmeä liikkui kevyesti niskassani. Ihokarvani nousivat pystyyn mielihyvästä ja olisin halunnut sulaa paksujen, pehmeiden huulten hyväilyyn.

”Arrete!” Sanoin tiukasti. ”Lopeta!”

Näyttelin ärtynyttä, jotta Patrick ymmärtäisi oikeasti jättää minut rauhaan. Mutta aamulla herätessäni mietin, miten ihanilta hänen huulensa olivat tuntuneet. Mitä suhde tuohon prinssiin toisikaan elämääni? Minkälaista olisi kulkea ylhäisen afrikkalaisen miehen rinnalla? Miten nuo lämpimät huulet olivatkaan herättäneet toiveen turvallisesta miehestä, joka kesyttäisi juurettomuuden pedon sisälläni! Katselin sängyssään nukkuvaa Madagaskarin prinssiä ja ravistelin ajatukset päästäni. En uskaltanut antautua fantasialle.

hyvästi prinssini

Nuoret herrasmiehet olivat esitelleet minulle kampusta ja tarjonneet lounaan yo-kylän ruokalassa. Chantalle oli ilmoittanut tulevansa päivää aikaisemmin ja näin kahvilan terassilta hänen ajavan parkkipaikalle pienellä ranskalaisella autollaan. Juoksin ystävääni vastaan ja suutelimme toisiamme poskille; vasen, oikea, vasen. Kannoin Chantallen laukun kahvioon esitelläkseni hänet prinsseilleni. Huomatessaan poikien olevan afrikkalaisa Chantallen ilme kiristyi ja hänen äänensä madaltui:

”Kiitos, kun autoitte ystävääni”. Lause kuulosti hänen suustaan kylmän kolkolta ja näin rasismin hänen silmissään.

Sydämeni itki, kun haimme rinkkani Patrickin huoneesta. Pojat olivat kohdelleet minua kuin prinsessaa. Lisäksi tunsin rakkautta heidän afrikkalaisuuttaan kohtaan. Olinhan itsekin sielultani afrikkalainen, vaikka ihonvärini oli norsunluinen. Halasin poikia ja kuiskasin kummankin korvaan syvän kiitokseni.

”Varo noita ulkomaalaisia! He ovat vaarallisia!” Chantalle ärähti minulle, kun olimme poistuneet Patrickin huoneesta. En saanut enää tavata afrikkalaisia veljiäni.