Elämäni arvet

Käsivarressani on arpi muistona koirasta, joka puri Etiopiassa. Sääriluun päältä lähti palanen, kun kuvittelin hyppääväni tiiliaidan yli Australiassa. Polvessa olevat pienet kohoamat pitivät aikanaan sisällään mangokärpäsen toukkia.

Hiekan tatuoima kyynärpää otti vastaan, kun lapsena liu’uin maata pitkin sisäoppilaitoksen pihamaalla. Kulmakarvassa oleva raita on jäänne kiipeilyreissusta kreikkalaisten viljemäaitojen yli. Etusormen arpikudos muistuttaa sormen murskautumisesta lihamyllyssä isrealilaisessa keittiössä.

Pienet tikkien jäljet ympäri kehoani olivat aikanaan iholuomien paikkoja. Isommat leikkausarvet vatsalla muistuttavat tämän elämän katoavaisuudesta.

Tunnekehon arpia onkin vaikeampi nähdä. Sydämeeni koteloituneet suru ja hylätyksi tuleminen naamioituivat kymmeniksi vuosiksi salaisiksi koodeiksi. Ne saivat nimekseen fibromyalgia, PTSD, ei-elimellinen unettomuus, narsistimagneettisuus, toisten palveleminen, itseni sabotointi ja loputon hyväksytyksi tulemisen kaipuu.

Kuka haavoihimme puhaltaa, ellemme me itse?

Luin vuosikaudet artikkeleita henkilökohtaisesta kasvusta ja kuuntelin henkisen kehityksen seminaareja Amerikassa asti. Kävin lohduttavalla sielunhoitajalla ja opiskelin psykologiaa. Silti haavoihini koski. Hain kognitiivisesta terapiasta tukea asioiden hyväksymiselle, mutta todellinen eheytyminen, voimistuminen ja muutos lähti itsestäni.

Vasta kun olin valmis muutokselle, alkoi ymmärrys upota egooni ja sisälläni kasvava rakkaus puhaltaa lohdutusta vuotaviin haavoihini. Oivallus toisensa jälkeen vei kohti eheytymistä ja anteeksiantoa. Annoin anteeksi itselleni ja annoin anteeksi heille. Opin ajattelemaan menneitä tapahtumia elämän kouluna ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olin, ja tällaisena kuin olen. Muistoksi jäivät vain arvet.

Kannan arpiani rakkaudella ja empatialla; vapaana menneisyyden kivuista, ja muistaen, ettei menneeseen tarvitse enää koskaan palata. Elämän koulu on tehnyt tehtävänsä ja diplomi kädessä askellan kohti uudenlaista vaihetta tässä olemassaolossani.