Madagaskarin Prinssi

ystäväni chantalle

Palasin pitkäksi venyneeltä Kreikan matkalta Ranskaan, Rennesin yliopistokaupunkiin. Nuoruudenystäväni Chantalle opiskeli siellä matkailualaa, ja minun oli tarkoitus olla hänen henkilökohtaisena avustajaan liikuntarajoitteen takia. Chantalle oli ollut polven suoristusleikkauksessa, jota seurannut paha tulehdus oli vaurioittanut hermostoa. Aikaisemmin normaalisti liikkunut nuori nainen joutui pyörätuoliin ja kävely oli opeteltava uudelleen.

Liikuntarajoitteisuuden takia Chantalle oli saanut opiskelustipendin Rennesin yliopistoon. Yliopistoalue, ja koko kaupunki, oli rakennettu mahdollistamaan helpon kulun pyörätuolilla kulkeville. Joka paikassa oli liuskoja, kaiteita ja leveitä jalkakäytäviä, ja autojen parkkipaikat olivat tilavia. Ihmettelin niin erilaisia ja moderneja ratkaisuja.

Chantalle oli puolessa vuodessa kuntoutunut tarpeeksi jättääkseen pyörätuolin, ja sai valtiolta rahoituksen autoa varten. Vaikeina päivinä kävelysauvat toivat tukea, ja kaksi sellaista kulkikin aina mukana auton takapenkillä.

Saapuessani ennalta sunnittelemattomana päivänä Rennesiin Chantalle ei ollutkaan paikalla. Soitin yliopistokylän vastaanoton puhelimesta hänen vanhemmilleen, ja sain kuulla että hän palaisi vasta kahden päivän päästä sunnuntaina.

madagaskarin pojat

Istahdin pihan betoniselle penkkitasolle ja sytytin Gaulois’in filtterillisen tupakan, katsellen ympärillä liikkuvia erirotuisia opiskelijoita. Siinä tuprutellessani luokseni tuli kaksi tummaihoista nuorta miestä. Toinen oli laiha ja lyhyehkö, toinen selvästi paremmin syönyt ja pidempi. He olivat huomattavan hyvin pukeutuneita ja huolitellun näköisiä, ja puhuivat keskenään ranskaa. En osannut arvata mistä päin Afrikkaa he olivat kotoisin.

”Bonjour” pojat sanoivat hyväntuulisina.

”Bonjour” vastasin, pitäen etäisyyttä.

”Oletko tullut opiskelemaan?” Pojat kysyivät.

”Tulin viettämään joitain kuukausia ystäväni kanssa. Hän opiskelee täällä.”

Ensin ajattelin pysyä tavoittamattomana. Mutta sitten kerroin pojille yllättävästä tilanteestani ilman yöpaikkaa, ja he veivät minut yo-kylän toimistolle. Toimistolla ei pitkän keskustelun seurauksena löytynyt ratkaisua tilanteelleni. Kampuksella ei ollut vapaita huoneita muukalaiselle.

Pihalla sytytin jälleen Gaulois’in, eikä minua oikeastaan huolettanut se, ettei yöpaikkaa ollut. Se oli tuttu tilanne, ja tiesin että pärjäisin vaikka yökahvilassa istuen. Pojat juttelivat keskenään ja lopulta paremmin syönyt nuori mies ilmoitti, että hänellä on vieraspatja, jolla voin nukkua hänen huoneensa lattialla. Nauroin ääneen.

”Pas de chance!” ”Ei tule kuuloonkaan!”

”Ihan oikeasti” poika tokaisi silmät niin kiiluvina, että hän taisi olla hieman loukkaantunutkin ensireaktiostani.

Mietin asiaa toisen Gaulois’in palaessa loppuun. Nuoret miehet vakuuttivat, että voin nukkua rauhassa ja turvassa, ja päätin luottaa heihin.

vieraspatja

Isompi poika, Patrick, kantoi rinkkani huoneeseensa . Pieni huone oli yksinkertaisesti sisustettu opiskelijaboxi. Ikkunan äärellä oli kliininen valkoinen kirjoituspöytä, toisella seinällä tiukaksi pedattu vuode ja kolmannella seinällä vaatekaappi. Pöytätasolla ei ollut mitään ylimääräistä, vain kirjoja ja kansioita suorassa rivissä. Koko huone oli steriilissä järjestyksessä.

Avasimme superloni-patjan lattialle ja heitin makuupussini sen päälle. Poikien lähtiessä illalliselle piilotin passini ja lompakkoni makuupussin jalkopäähän. Sitten menin käytävällä olevaan yleiseen naisten suihkuun pesemään matkapölyt pois.

Kaivoin esille kaikkialla mukana kulkeneen matkakirjani, Gabriel Garcia Marquez’in ”One Hundred Years of Solitude”, mukamas lukeakseni. Mutta ajatukset harhailivat afrikkalaisissa nuorissa miehissä, joissa yhdistyi harmoninen tyylikkyys ja herrasmiesmäisyys.

Pojat palasivat ruokalasta tuoden minulle omenan sekä patonkia.

”Merci. Miten ajattelevaisia olettekaan!”

Söin ja kuuntelin poikien kertomuksia kotimaastaan Madagaskarista. Minua oli aina kiehtonut saarivaltion eristäytyneisyys muusta maailmasta, enkä tiennyt maasta mitään. Patrick oli heimon kuninkaan poika, siis prinssi, ja tuleva kuningas. Varakas perhe rahoitti hänen opintonsa Ranskassa. Hoikka poika oli taas köyhän kylän kasvatti, joka oli poikkeuksellisen älykkyytensä ansiosta saanut opiskelustipendin maahan.

Nämä nuoret miehet opiskelivat taloustieteitä ja olivat maansa tulevaa, korkeasti koulutettua eliittiä. He olivat jo omaksuneet korrektit käyttäytymistavat ja sivistyneen puhetyylin, ja olivat olemuksissaan aivan ihastuttavia prinssityyppejä.

pusuhuulet

Yöllä heräsin, kun jokin pehmeä liikkui kevyesti niskassani. Ihokarvani nousivat pystyyn mielihyvästä ja olisin halunnut sulaa paksujen, pehmeiden huulten hyväilyyn.

”Arrete!” Sanoin tiukasti. ”Lopeta!”

Näyttelin ärtynyttä, jotta Patrick ymmärtäisi oikeasti jättää minut rauhaan. Mutta aamulla herätessäni mietin, miten ihanilta hänen huulensa olivat tuntuneet. Mitä suhde tuohon prinssiin toisikaan elämääni? Minkälaista olisi kulkea ylhäisen afrikkalaisen miehen rinnalla? Miten nuo lämpimät huulet olivatkaan herättäneet toiveen turvallisesta miehestä, joka kesyttäisi juurettomuuden pedon sisälläni! Katselin sängyssään nukkuvaa Madagaskarin prinssiä ja ravistelin ajatukset päästäni. En uskaltanut antautua fantasialle.

hyvästi prinssini

Nuoret herrasmiehet olivat esitelleet minulle kampusta ja tarjonneet lounaan yo-kylän ruokalassa. Chantalle oli ilmoittanut tulevansa päivää aikaisemmin ja näin kahvilan terassilta hänen ajavan parkkipaikalle pienellä ranskalaisella autollaan. Juoksin ystävääni vastaan ja suutelimme toisiamme poskille; vasen, oikea, vasen. Kannoin Chantallen laukun kahvioon esitelläkseni hänet prinsseilleni. Huomatessaan poikien olevan afrikkalaisa Chantallen ilme kiristyi ja hänen äänensä madaltui:

”Kiitos, kun autoitte ystävääni”. Lause kuulosti hänen suustaan kylmän kolkolta ja näin rasismin hänen silmissään.

Sydämeni itki, kun haimme rinkkani Patrickin huoneesta. Pojat olivat kohdelleet minua kuin prinsessaa. Lisäksi tunsin rakkautta heidän afrikkalaisuuttaan kohtaan. Olinhan itsekin sielultani afrikkalainen, vaikka ihonvärini oli norsunluinen. Halasin poikia ja kuiskasin kummankin korvaan syvän kiitokseni.

”Varo noita ulkomaalaisia! He ovat vaarallisia!” Chantalle ärähti minulle, kun olimme poistuneet Patrickin huoneesta. En saanut enää tavata afrikkalaisia veljiäni.

 

 

 

Bundabergin Fobiat

Löysin lentokentän terminaalista vapaan jalkahierontalaitteen, johon sain upotettua kolottavat jalkani. Lentokoneessa istuin välillä risti-istunnassa, ja toisinaan jalkapohjat osoittivat kohti kattoa, ojennettuani sääreni pystyyn edessä olevan istuimen selkämykseen. 13 tunnin lentomatka laittaa levottomat jalat aikamoiselle mielikuvitusmatkalle.

Yhä uudestaan ja uudestaan käynnistin muutaman minuutin hierontaohjelman, kun tuolin selkänojaan painautuen mietin taakse jääneitä keskeneräisiä elämänhaasteita. Lentokenttä Singaporessa huokui itämaista kauneutta ja eleganttia kiirettä. Käytävän vaaleanpunaiset orkideaistutukset toivat mieleeni kauan sitten lukemiani viisauksia minänä olemisen kärsimyksestä. Olin kärsinyt. Ja olin päättänyt ottaa tauon siitä nimenomaisesta minänä olemisen kärsimyksestä. Minä olin eri minä muualla, kuin siellä missä minun odotettiin olevan. Sen takia oli lähdettävä.

uneton brisbanessa

Olin valinnut kärsiä ahtaassa lentokoneen istuimessa vielä 9 tuntia, kun jatkoin lentäen Australiaan. Vierustoverini juoksi jatkuvasti lentokoneen vessassa ripuloimassa. Hän oli palaamassa ystävänsä viikon kestävistä häistä Intiasta. Annoin hänelle kauranversojauhetta veteen sekoitettuna, jotta laihtunut elimistö saisi ravintoa.

Brisbanen lentokentältä bussi vei kaupungin keskustaan. Levottomat jalat kulkivat itsestään, ja päässä humisi kahden yön nukkumattomuus. Istahdin kuumalle kahvilaterassin tuolille aistimaan uutta ilmapiiriä. Auringon lämpö herätteli pitkään uinuneita ihosoluja ja sokerinen jäämaitokahvi aivoja.

Australialainen ystäväni oli perunut viimetingassa osallistumisensa yhteiselle matkallemme, ja olin yksin. Mielessä vilahti ajatus matkan perumisesta. Ostin kuitenkin menolipun Bundabergin junaan ja rojahdin ikkunapaikalle tuijottamaan ulkona näkyvää erilaisuutta. Ulkovalon spektri oli energisoiva, mutta samalla häiritsevän häikäisevä. Silmäluomeni painautuivat kiinni.

sokkotreffit outbackissa

7 tunnin kuluttua australialainen konduktööri ilmoitti saapumisestamme Bundabergiin. Hänen aksenttinsa oli hupaisa. Itse asiassa kaikki tuntui hupaisalta. Tunsin olevani jossain sarjakuvamaailmassa, jonka mieshahmot olivat karvajalkaisia shortseihin pukeutuneita hymyileviä olentoja. Joillain oli stetsoni päässään, ja kaikki näyttivät oudon onnellisilta.

Näin junan avoimesta ovesta valokuvasta tutun hahmon. Siirsin punaisen linkkuveitsen repun etutaskusta housujeni reisitaskuun ja nostin rinkan olkapäälleni. Kävelin kohti leveästi hymyilevää, lierihattuista miestä. John näytti rasittuneelta. Paahtava aurinko, tupakointi ja whisky olivat vanhentaneet miehen ulkoista olemusta.

Ajoimme punaista multaa nostattavilla, sateen rei’ittämillä sivuteillä. John oli menettänyt ajokorttinsa rattijuopumuksesta ja vältteli poliisia. Ajamisessa oli rallin tuntua.

ranchin asukkeja

Sitten saavuimme ranchille keskelle paahtavaa outbackia. Hevoset seurasivat laiskasti auton lähestymistä ja Kelpie-koirat juoksivat leikkimielin vieressämme. Johtajauros oli juuri kuollut punkin aiheuttamaan tulehdukseen. John ei ollut raaskinut viedä sitä eläinlääkärille ajoissa ja joutui lopulta itse ampumaan nöyrimmän palvelijansa.

Matalaa, puutolpilla seisovaa taloa ympäröi puinen aitaus.

”Aitaus ei kuitenkaan pidä käärmeitä poissa pihalta”, John sanoi. Lapsuuteni Afrikasta jäänyt käärmefobia ilmoitti olemassaolostaan.

Vaaleansiniseksi maalatun puurakennuksen ovi ja ikkunat olivat avoinna, niin John piti niitä päivin öin. Koirat kuulemma vartioivat, ettei käärmeitä ainakaan päässyt sisälle. Nielaisin.

Suurelle kuistille mahtui ruokapöytä, 4 tuolia ja erillinen penkki. Patiolta avautui ovi suoraan olohuoneeseen, mitä hallitsi nurkassa seisova valtava surffilauta. Haalistunut lauta muistutti Johnia rakkaasta harrastuksesta, johon hän palasi aina rannikolle mennessään.

”Opetan sinua surffaamaan, jos haluat”, mies sanoi.

Sain käyttööni talon perällä olevan makuuhuoneen. Huoneessa oli musta metallinen sänky ja yöpöydät sen kummallakin puolella. Vaatekomeron edessä oli vaaleansiniseksi maalattu vanha puinen tuoli ja sen vieressä seinällä kapea raamiton seinäpeili. Eriväriset  sarong-kankaat peittivät ikkunat. Ne heiluivat kevyesti ulkoa tulevassa tuulenvireessä ja näky antoi aistimuksen Tyynen valtameren läheisyydestä.

Aikaero teki temppujaan ja tunsin oloni ylipirteäksi. Rapsuttelin kuistilla kirppuisen näköisiä koiria, jotka kiemurtelivat kilpaa jalkojeni juurella.

”Ne ovat työkoiria, ei niitä saa pilata hellyydellä”, John murahti.

Jatkoin tyytyväisten koirien hyväilyä, kunnes John kantoi astioita kuistin pöydälle. Sain käteeni lasillisen punaviiniä, joka maistui niin pehmeältä, että se haihtui makunystyröihin.

”Ystävyydelle!” Sanoin, ja kohotin lasini.

tallaaja-tamma

Aamulla John toi minulle sänkyyn korillisen vaaleanpunaisia frangipanin kukkia. Olin lapsena kiipeillyt frangipanipuun oksilla Afrikan kodin pihallamme, ja koristellut kukilla hiukseni.  Voi miten ihanaa oli saada taas tuntea kukkien tuttu, mieto tuoksu!

Johnista alkoi huokua seksuaalisia tarpeita ja hän mateli edessäni, kuin odottavansa pääsyä yksityiseen puutarhaani.

”Milloin tutustutat minut hevosiin?” Kysyin äkki-kiinnostuneena ja hyppäsin ikkunan äärelle.

Naapurin tilallinen oli tuonut minulle rauhallisen tamman ratsastettavaksi, sillä Johnilla olevat hepat olivat vasta puoliksi kesytettyjä. Tutustuin tammaan silittämällä ja harjaamalla sitä, mutta se tiesi auktoriteettinsa, ja yritti monta kertaa tallata jalkani. Olin Etiopiassa tippunut juoksevan hevosen selästä, mikä oli jättänyt pelonsekaisen kunnioituksen näitä majesteettisia eläimiä kohtaan. Nyt tämä tallaaja-tamma aisti asemansa.

Ratsastimme kuumuuden kuivaamassa outbackissa. Elottomat eukalyptuspuun kaarnat raksahtelivat hevosen kavioiden alla. Väistelin vartaloni korkeudella olevia puun oksia, vaikka välillä ohut oksa pääsi sivelemään rintakehääni. Uskolliset koirat juoksivat hevosen vierellä ja John karjui niille aina välillä:

”Pysykää kauempana hevosista, senkin typerät koirat!”

Sitten hevoseni hirnahti ja nousi takajaloilleen. John oli opettanut minulle miten toimia, jos niin kävisi. Roikuin suitsissa tiukasti pitääkseni itseni hevosen selässä. Irrotin jalat hevosen kyljistä ja odotin. Kolmen hypähdyksen jälkeen hevonen jäi levottomaksi.

”Se näki käärmeen”, John sanoi.

ranchin elämää

John esitteli minulle tilansa. Koulutettavina oleville hevosille oli aidattu alue suojakatoksineen. Kesyimmät hepat pääsivät elelemään vapaina monen hehtaarin metsäalueella. Kanat ja kalkkunat pitivät pesiänsä piha-alueen reunoilla. Joskus dingo pääsi vartiokoirista huolimatta nappaamaan linnun, ja kanoja oli jäljellä enää muutama.

Alkeellisissa oloissa kaikki käyttövesi oli talteen kerättyä sadevettä. Pitkinä kuivina kausina oli vaarana, että vesi pääsisi loppumaan. 6000 litran vesitankit olivat avokattoiset, ja joskus niistä löytyi lintu tai käärme. Pyysin Johnia keittämään minun juomaveteni hyvin. Vaikka olin nuorempana juonut kraanavettä, lähdevettä, jokivettä, vuoristovettä ja sadevettä maailman eri kolkissa, niin nyt aikuisempana en halunnut ottaa terveysriskiä.

Ilta oli romanttinen, mutta ahdistava: Illastimme talon kuistilla hämärtyvässä illassa sirkkojen sirittäessä, ja Johnin seksuaaliset odotukset painostivat. Olin tullut tutustumaan kaverin kaveriin ihmisenä ja kokemaan hevostilaseikkailun, en suinkaan tarjoamaan seksipalveluita. Ja asiasta oli jo puhuttu ennen ranchille tuloani. Väistely alkoi käydä työstä.

trippikoira

Seuraavana aamuna lähdimme picnicille joen uomalle. John otti korjaamansa vanhan kalastusverkon mukaansa ja minä kannoin pientä koria eväineen. Kävelimme aamuauringon pistävässä säteilyssä metsikön läpi, kunnes saavuimme hiekkaiselle aukealle. Uroskoira oli mukanamme käärmeistä varottajana ja se juoksi omille teilleen kun istahdimme hiekalle. Riisuin kenkäni ja kaivoin varpailla suurijyväistä hiekkaa.

Kahvia juodessamme koira palasi seikkailultaan. Se näytti oudolta. Sen silmät olivat turvoksissa ja punertavat. Suu vaahtosi ja se läähätti. Koiran askel oli horjuva. Kysyin kauhuissani Johnilta:

”Onko koira saanut käärmeenpureman?”

John nauroi ja kertoi koiran olevan narkomaani. Se kävi aina välillä nuolemassa rupikonnien selkää, josta erittyy hallusinogeenista myrkkyä. Katselin koiraa kun se nautti olotilastaan hiekalla maaten, silmät sikkurassa. Sen läähätyksestä kuuli tyytyväisyyden. Ympärivuorokautisesti työskentelevä Kelpie sai hetken tauon loputtomasta vastuusta. Vähitellen koiran hengitys tasaantui, se ponnahti neljälle jalalleen ja lähti päättäväisenä takaisin samaan suuntaan mistä oli tullutkin. Trippikoiran käyttäytyminen oli jotenkin inhimillisen surkuhupaisaa.

kalastusreissu

”Nyt mennään kokeilemaan kalaonnea”, sanoi John.

Joelle oli lyhyt matka, mutta kasvillisuus oli tiheä. Joki oli enimmäkseen kuivunut ja kipusimme jyrkkää rinnettä alas jäljellä olevaan lammikkoon. Jätin kengät kiinteälle maalle. John kahlasi verkon kanssa navansyvyiseen veteen. Minä kiersin joen liejuista pohjaa pitkin lammikon reunalle. Jalkaterät upposivat joka askeleella ja pehmeä lieju pursui varpaiden välistä kuin sula suklaa.

Pidin verkon toisesta reunasta kiinni ja vedimme Johnin kanssa verkkoa monta kertaa edestakaisin mutaisessa lammikossa. Kalaa emme saaneet. Saalis olikin aivan erilainen, enkä silloin ollut osannut varautua sellaiseen yllätykseen. Koukkumatoalkioiden vaellus jalkapohjien ihon läpi keuhkojen kautta suolistoon kestää nimittäin 4 kuukautta.

hämähäkin seitti

Olin kalastusreissulla shortsit päällä, mutta hartiat ja käsivarret olin suojannut pitkillä hihoilla. Palasimme tiheän kasvillisuuden läpi, kun yht’äkkiä reittäni poltti. Kipu yltyi. John katsoi iholla nousevia punertavia rakkuloita ja lohdutti, että hänkin oli kävellyt joskus myrkkyhämähäkin seitin läpi niin, että rintakehä oli täynnä rakkuloita.

”Don’t worry!”

Sydän hakkasi kovaa. En tiennyt johtuiko se ihon läpi tunkeutuneesta hämähäkin myrkystä, vai henkeäsalpaavasta kivusta. Pelko yltyi samaa tahtia kivun kanssa. Vaipuisinko myrkytyskoomaan keskellä ei-mitään? Raahasin perässäni puoliksi toimimatonta alaraajaani, vieressäni kompuroi narkkarikoira suu hymystä vaahdoten, ja iso stetsoni-päinen mies kulki edessäni toistaen ”no worries!”

Talolle päästyämme kaadoin reidelläni oleville kuudellekymmenelle rakkulalle Teatree öljyä. Toivoin Aboriginaalien alkuperäisen luonnonlääkkeen toimivan vasta-aineena. Punerrus kesti iholla 4 päivää, rakkulat saman verran, eikä arpia jäänyt.

karvaiset yövieraat

Heräsin yöllä, kun tunsin jonkun ryömivän olkavarttani ylöspäin. Tunsin ihollani monen jalan peräkkäiset askeleet, jokaisen erikseen. Sen kummempia ajattelematta huitaisin kauhuissani toisella kädellä olkavarttani ja tunsin miten kevyt karvapallo pyöri kyynärtaipeeni ohi lattialle. Harppasin sängyltä suoraan ovelle ja sytytin kattovalot. Etsin ja etsin. Tutkin seinät, sängyn alustan ja lakanoiden välit, mutten löytänyt syyllistä. Jätin valot päälle. Avonaisesta ikkunasta kuului vieraita yöllisiä ääniä, enkä uskaltanut enää nukahtaa.

Sitten John tuli huoneeseeni ja heittäytyi rehvakkaana sängylle. Kello oli neljä aamulla. Oliko mies jo niin himokas, ettei pystynyt edes odottamaan kukonlaulua että tulisi ehdottelemaan puutarhaani pääsyä.

äkkilähtö

5 päivää oli kulunut kanoja ja kalkkunoita syöttäen, hevosia harjaten, hevosilla ratsastaen, mangoja keräten, ja himokkaan hevosmiehen lähentelyjä vältellen.

”Lähden kello yhdeksän junalla Brisbaneen. Tänä aamuna!” Sanoin Johnille.

Pakkasin rinkkani aivan kuin etukäteen suunniteltuna. Tiesin tarkkaan missä joka ikinen tavarani ja vaatekappaleeni oli.

John katseli ihmeissään sängyltä. Hän oli elänyt siinä toivossa, että olisin antautunut hänen seksuaalisille himoilleen. Olihan hänellä ollut kertomansa mukaan jo 250 naista. Mies eli mielikuvitusmaailmassa, jossa oli edelleen komea ja vastustamaton Don Juan.

Ajelimme punamultaista tietä Bundabergiin ja kiitin Johnia erityislaatuisesta seikkailusta hevostilalla. Sovimme että kirjoittelemme, ja varmasti tapaisimme vielä yhteisen kaverimme luona Brisbanessa.

Olin äärimmäisen helpottunut istuessani turvallisesti junassa, vielä tietämättömänä sisälläni vaeltavista koukkumadon alkioista.

Yaman Jamaica

 savuinen Lento

Istuin Moskovan lentokentän kivisellä lattialla nojaten lasiseen väliseinään. Olin onnellinen. Parasta elämässäni oli olotila lähtemisen ja saapumisen välillä.

Seuraava lento oli täynnä kotimaahansa palaavia kuubalaisia opiskelijoita; pieniä, tummia latinalaisamerikkalaisia miehiä. Merengue-musiikki pauhasi kilpaa Tupolevin moottoreiden kanssa, ja palavien sikareiden savu kirveli silmissäni.

“Et pääse itseäsi karkuun”, oli äitini näpäyttänyt.

“Ehkä löydät itsesi”, rohkaisi isä.

Mieleni oli levollinen. Lentokone oli minulle kuin kehto vauvalle.

mokkasaappaat

Havannassa oli kuuma. Ostin kioskikärryn myyjältä pullollisen oranssia limonaatia ja askin sosialistista tupakkaa. Myyjän auringon kuivattamilla kasvoilla tuikki tyytyväisyys, kun hän laulaen avasi pullon korkin likaista essuaan apunaan käyttäen.

Jätin hapsureunaiset, liilat mokkasaappaani lentokentän vessaan. Toivoin siivoojan löytävän ne. Matkani viimeinen etappi oli lyhyt hyppäys saarelta toiselle. Suurin osa Jamaican Airlinesin matkustajakoneen penkeistä oli tyhjinä. Innostus puristi rintakehässäni, kun liidimme yhä matalammalla Jamaican ikivihreiden kukkuloiden yllä.

Uuteen ympäristöön saapuminen oli kuin huumetta juurettomalle. Kaikki oli ennen kokematonta, eikä mihinkään tarvinnut vielä sitoutua.

värikäs kingston

Kingstonissa oli myöhäinen iltapäivä. Sateenkaaren värein maalattujen talojen varjot makasivat pitkinä hiekkaisilla kaupungin kaduilla. Joka puolelta kuului reggaen rytmejä ja seurasin ihastellen tummaihoisten naisten keinuvaa kävelyä.

Minun oli päästävä illaksi saaren toisella puolella olevaan Montego Bay’hin. Päivän ainoa bussi oli mennyt, eikä kukaan ollut lentämässä sinne pienkoneellakaan.

“Don’t worry” (don’t waaarry) –lausahduksien lohduttamina suuntasin läheiseen baariin, josta kantautui letkeä reggae-musiikki. Baaritiskille päästyäni edessäni odotti huuruinen lasillinen rommikolaa. Tummaihoiset paikalliset katsoivat minua suurilla silmillään hymyillen ja minä hymyilin takaisin. Tunsin olevani oikeassa paikassa.

Huhu vaaleasta kyydin tarvitsijasta oli levinnyt Kingstonin keskustassa, ja tummaihoinen pariskunta tuli tarjoamaan minulle autokyytiä Montego Bay’hin asti. Nuhjuisessa jenkkiraudassa pauhasi reggae-musiikki avoimista ikkunoista ja kuljettajan vahvan näköinen käsivarsi lepäsi rentona ikkunan alakarmiin.

Matkalle lähtö sujui sulavasti ilman matkatavaroista huolehtimista. Ne kun olivat jääneet Moskovaan. Irtolaisuuden olemassaolossani tavaran merkitys oli olematon, eikä matkalaukun kohtalo huolestuttanut.

ganja-vuoret

Tie mutkitteli vuorotellen saaren vehreässä vuoristossa, ja vielä vehreimmissä laaksoissa. Jenkkiraudan puisen kojelaudan vauhtimittari näytti 100 mailia tunnissa, ja korkeuserot kutittelivat vatsassa.

Makea, savuava sätkä kiersi huulilta huulille, ja olo tuli vähitellen taivaalliseksi. Ihan kuin olisimme leijailleet kaiken vehreyden yläpuolella. Lentoväsymys muuttui raukeudeksi, ja universaali luottamus täytti mieleni.

Sitten pysäköimme vuoren rinteellä aaltometallisen hökkelin viereen. Kuljettajalle tuttu tumma mies astui ulos ja miehet taputtelivat iloisina toistensa olkapäitä. Nousin autosta venyttelemään raajojani, ja kuuntelin miesten nauruntäyteistä keskustelua, kunnes Jamaikan dialektin ohjaamana seurasin muita metalliseen mökkiin. Vihreälle tuoksuva pussukka vaihtoi omistajaa, ja seteli nippu siirtyi kädestä toiseen. Kaupan käynnin jälkeen minulle esiteltiin korkean pensasaidan takana avautuva ganja-plantaasi, jota paikalliset poliisit vartioivat.

Montego Bay’ssa iloinen pariskunta vei minut motelliin merenrannalla. Aurinko oli juuri laskemassa, ja istahdin hotellin ravintolan terassille ihailemaan taivaanrannan värien leikkiä. Meren aallot huuhtoutuivat lempeästi rantahietikolle, tuudittaen minut horrokseen. Olin väsynyt kahdesta valvotusta vuorokaudesta ja tarjoilijapoika joutui auttamaan minut huoneeseeni. Karibianmeren hummeri jäi syömättä ja avatun valkoviinipullon eliksiiri juomatta.

hiekan hyväily

Heräsin sälekaihtimien välistä häikäisevään aamuaurinkoon. Venyttelin matkustamisesta pingottuneen vartaloni hereille hotellihuoneen muhkealla patjalla, miettien päätöstäni matkustaa Jamaikalle. Sälekaihtimien takana avautui näkymä Karibian merelle. Olin nähnyt monta kaunista merta ja hiekkarantaa eri maanosissa: Jokaisen rannan hiekka oli omantuntuisensa. Jokaisella rannalla oli oma tuoksunsa. Ja jokainen meri heijasti omaa väriänsä.

Montego Bayn vesi oli kirkas kuin akvamariini, paljastaen jokaisen väripoikkeaman hiekkapohjassa. Kalastusveneet ajelehtivat matalaan rantaveteen, tuoden mukanaan tuoreen kalasaaliin nipistävän hajun. Rastatukkaiset miehet sukeltelivat kauempana kuin saukot. Tummaihoiset lapset kirmailivat valkoisella hiekalla, keräten välillä aaltojen huuhtomia aarteita.

Kurkkua myöten kihelmöi, kun sain varpaani upotettua auringon lämmittämään hiekkaan. Irtonainen hiekka hoiti sielua myöten, ja suolainen Karibian vesi helli pehmeällä kosketuksellaan. Tunnustelin ympärilläni olevaa harmonisuutta, ja turvallinen olo vei ajatukseni takaisin lapsuuteni hiekkarannoille Itä-Afrikkaan.

hukkunut matkalaukku

Kingstonin lentokentällä oli kulunut 3 tuntia selvitellen hukkuneen matkalaukkuni tapausta. Tarvitsin kirjallisen dokumentin laukustani vakuutusyhtiötä varten, mutta lentokenttävirkailijoiden oli harvinaisen vaikeaa osoittaa minulle sellaista.

“Don’t worry”, “don’t worry” kaikui vielä tyhjässä lentokenttärakennuksessa, kun kaikki muut matkustajat olivat jatkaneet tyytyväisinä matkaansa saaren syleilyyn.

Vihdoin ja viimein pitkä, jamaikalainen rotunainen lähestyi minua korkeakorkoisten avokkaiden kopistessa betonilattialla. Takahuoneesta (jossa soi reggae-musiikki) oli löytynyt vaaleanpunainen “lost luggage”-kaavake, jonka virkailija täytti minulle. Sitten sain passini ja matkalippuni takaisin, sekä lomakkeen, jonka turvin voisin hakea korvauksia menetetyistä tavaroistani. Lähtiessäni leveä jamaikalaisaksentti toivotti minulle vielä hyvää lomaa: “Enjoy yaar haaaliday!”

rantalapsi

Yhtenä päivänä pieni jamaikalainen tyttö tuli luokseni rannalla. Tytöllä oli villisti vaalentunut kikkara tukka ja vanha, haalistunut, kukallinen mekko yllään. Tyttö istuutui viereeni ja kosketti hiuksiani. Hän sanoi, ettei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin silkkisiä ja vaaleita hiuksia.

”Letitän yhdellä dollarilla.”

Pienen tytön näppärät sormet kulkivat levottomina hiuksissani taikoen niistä kymmeniä pieniä lettejä.

Sitten tyttö tunnusteli palanutta ihoani ja sanoi: ”Odota tässä”.

Hengitin mereltä kantautuvaa auringon lämmittämää ilmaa ja piirtelin vedenrajasta löytämälläni näkinkengällä kuvioita hiekkaan, kunnes tyttö palasi. Hänellä oli kädessään leikattu Aloevera-kasvin pala. Paksun lehden kuoren alla oli vaaleaa geeliä. Miten ihanasti se viilensikään ihoani!

Joka päivä pieni enkelini palasi samalle rannalle ja toi minulle palasen aloe veraa, josta annoin hänelle kiitokseksi amerikkalaisen setelin. Istuimme pitkiä hetkiä hiekalla, kylki kyljessä. Hymyilimme toisillemme ja tunsimme voimakasta yhteyttä hiljaisuudessa.