Anteeksianto – vapauttajista suurin

Oli aika, jolloin en voinut käsittää anteeksiannon merkitystä. Miksi minun tuli kaiken kärsimyksen jälkeen vielä antaa anteeksi jollekin, joka oli systemaattisesti tuhonnut minua? Sitten eräs viisas äitihamo valaisi asian minulle:

”Anna anteeksi itsesi takia, jotta vapaudut ja paranet. Anna anteeksi, mutta älä koskaan unohda, jottei sama pääse tapahtumaan uudestaan.”

Anteeksianto oli ensin vain sanoja

”Annan anteeksi sille ja sille” -jankutus tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Vaikka toistettujen sanojen on todettu muuttuvan vähitellen ajatukseksi, tavaksi ja lopulta tunteeksi, en päässyt sanoja pidemmälle. Jokainen löytää oman tiensä anteeksiantoon, oli se sitten rukous, terapia, tai joku rituaali. Oma polkuni vapautukseen oli meditaatio. Meditaatiolla tarkoitan ohjattuja meditaatioita, jotka veivät viisailla sanoillaan kohti oivaltamisia ja ymmärtämistä, ja sitä kautta asioiden jonkin asteiseen hyväksymiseen ja päätökseen.

eheytyminen

Kun vähitellen eheydymme, ei ole kyse siitä, että pahat kokemukset jäisivät ikuisesti unholaan. Kaikkien elämänkokemustemme myötä olemme kasvaneet siksi, mikä olemme. Eheytyminen on prosessi joka kehittyy sisällämme, nauhoittaen kokemukset elämäntarinaamme.

Mennyttä ei voi muuttaa. Mutta menneet tapahtumat voi sisällyttää elämäntarinaamme, joka saa niistä syvyyttä ja merkitystä. Opimme ymmärtämään kipua, mikä johtaa kokonaisvaltaiseen ymmärtämykseen itseämme ja muita kohtaan.

Monen kuukauden ehetymisen tielläni itkeminen oli jokapäiväistä. Itkin kipuani. Sitten itkin helpotusta. Ja lopuksi itkin kitollisuudesta. Maailmani oli muuttunut.

anteeksiantamisen haaste

Joskus on vaikeaa järjellistää kokemaansa. Maailmassa tapahtuu käsittämättömän pahoja asioita, mutta meillä on oikeus reagoida myös omiin kokemuksiimme. Ihmiselle on annetava tila oireilla ja lupa tuntea, väheksymättä hänen henkilökohtaista kokemustaan. Kipu on osa ihmisenä olemista, kuin myös ilo ja onnellisuus.

Syvän trauman tai kivun aikana voi tuntua mahdottomalta antaa anteeksi jollekin. Ja se on ihan hyväksyttävää. Voi aloittaa antamalla itselleen anteeksi. Viha, syyllisyys ja pelko eivät ehkä enää palvele tarkoitustaan, vaan saattavat jo olla vahingollisia. Jatkuvat kielteiset tunteet syövät elämäämme ja terveyttämme. Anteeksiantamattomuuden pimeydessä satuttajamme edelleen hallitsee meitä, ja ainoa joka kärsii asiasta on me itse.

olen ehjempi kuin kiusaajani

Kun opin näkemään kokonaiskuvan, ymmärsin, että minua satuttaneet ihmiset voivatkin paljon huonommin kuin minä. Miksi muuten he tekivät pahaa muille? Koston ajatukset menettivät voimansa, kun näin heidän kärsimyksensä. Ja tilalle tuli jonkinlainen outo empatia, kun ymmärsin olevani tunteellisesti ja henkisesti paremmassa asemassa.

Ainoa tapa voittaa oma vihamme ja katkeruutemme on anteeksiannon kautta, opettelemalla myötätuntoa ja rakkaudellisuutta itseämme ja muita kohtaan. Olen arvokas, ja mitä tahansa minulle on tehty tai sanottu, olen ansainnut anteeksiannon. Olen ansainnut vapauden menneistä ja vapauden kiusaajistani!

vapauden polku

Opin valitsemaan elämääni ihmisiä, jotka ovat minulle hyviä, tukevat minua kasvussani, ja kulkevat vierelläni kunnioittaen omaa elämäntarinaansa ja ihmisenä kasvuaan. Maailmassa tapahtuu myös kauniita ja hyviä asioita, joihin pääsemme osallisiksi anteeksiannon ja lempeyden kautta.

Olen arvokas. Olen rakastettava. Enkä ole yksin. Voin valita itselleni vapauden; paremman elämän tässä ja nyt.

 

Kosminen katalogi on avoin kaikille

Ikä ja elämänkokemus muuttavat meitä. Arvomme muuttuvat, ajatuksemme muuttuvat ja päämäärämme saattavat loikata uudenlaisiin ulottuvuuksiin.

naiseksi kasvaminen

Olin aina ollut viherpiiperö ja huolissani maapallon ympäristöasioista. Liityin Green Peace’en ja istutin puita. Kierrätin, ja hoidin kodittomia olentoja. Sitten hoidin ihmisiä; vapaa-ajalla ja työni puolesta. Itkin rotusorrettujen ja nälkää näkevien lasten puolesta, jottei tarvinnut itkeä omaa kohtaloa.

Minusta tuli ”vahva” ja elin perheessäni käytännössä yksinhuoltajana. Olin perheen äijä, joka maalasi seinät, korjasi putket, työnsi rikkinäisen auton korjaamolle ja kävi nyrkkeilysalilla. Otin yksin vastuun kaikesta, ja unohdin olevani nainen, jolla olisi ollut myös omia toiveita. Pelkäsin tarvita mitään tai ketään, koska olin oppinut elämässä, että lopputuloksena on aina hylkäämiseksi tuleminen ja menetys.

Nyt , yli viisikymppisenä, vihdoinkin koen, että naiseudelleni on tilaa. Olen ihastunut tarvitsemiseeni, johon maailmankaikkeus vastaa täyttymyksellä. Minun ei tarvitse enää olla itsenäisesti vahva, kun elämässäni on vastuun jakajia.

antamisen ja vastaanottamisen tasapaino

Monet meistä naisista omaksuu roolin, mihin kuuluu kaikkien muiden onnellisuudesta huolehtiminen. Emme uskalla sanoa ”EI”, koska pelkäämme, että joku loukkaantuu tai kritisoi meitä. Venymme antamaan yhä enemmän työllemme, lapsillemme ja perheellemme. Ja kun aina vaan annamme itsestämme, osaamatta myös vastaanottaa, koko systeemi menee epätasapainoon ja uuvumme kehollisesti ja mielellisesti.

Kun saavutin tilanteen, missä minulla ei enää ollut mitään annettavaa, ymmärsin, että selviytyäkseni oli opittava myös vastaanottamaan. Opin vapauttamaan haavoittuvuuteni ja ottamaan vastaan. Opin näkemään itseni rakastettuna ja hyväksyttynä myös sellaisena tarvitsevana naisena, kuin millaiseksi olin tullut. Ja opin pyytämään.

loputon maailmankaikkeuden varasto

Kun elämän edetessä tietoisuutemme kasvaa, myös ymmärryksemme kehittyy. Ymmärrämme muiden valintoja ja käyttäytymistä, mutta opimme lukemaan myös omia menneitä valintojamme ja niistä koituneita seurauksia. Ihmettelemättä ja arvostelematta. Ehkä opimme olemaan armollisempia itseämme kohtaan, ja arvostamaan omia tarpeitamme ja unelmiamme. On ihan ok tarvita. On ihan ok pyytää. Ja on ihan ok ottaa vastaan myös hyviä asioita elämässä.

Kun opimme antamaan ja vastaanottamaan pyyteettömästi, maailmankaikkeus avaa meille ovet loputtomiin aarteisiinsa. Kosmisesta katalogista voimme valita rakkautta, terveyttä, vaurautta, luovuutta ja iloa niin paljon, kuin vain uskallamme pyytää. Se, mitä me saamme, ei ole keneltäkään muulta pois, koska kaikille riittää yllinkyllin. Ja kun opimme vastaanottamaan, opetamme myös muille vastaanottamisen taidon. Ilosanoman voi jakaa, eikä kenenkään tarvitse kokea jäävänsä ilman.

 

 

Elämäni kansioissa

Eräänä päivänä järjestelin paperikansioitani, joita olikin kerääntynyt iso liuta todisteeksi elämän eri aktiviteeteista. Oli koulutusmateriaaleja, kirjoituksia, suunnitelmia, yrittäjyydestä jääneitä tilikirjoja, uuden yrityksen toimintasuunnitelma, kuvituksia jne. Päätin järjestää koulutustodistukset ja työtodistukset aikajärjestykseen omiin kansioihinsa.

Sitten haukoin henkeäni: Koulutuskansiossa oli lopulta 17 todistusta eri asteisista ja -kielisistä kursseista ja koulutuksista. Työkansioon taas kerääntyi 32 työtodistusta eri puolilta maailmaa. Ensimmäisistä töistäni 14-vuotiaasta alkaen ei edes ollut todistukia.

Elämäni kansioissa näytti mielettömän tehokkaalta, vaikken ollut yleisten standardien mukaan saavuttanut mitään. En omista asuntoa, ja omaisuuteni mahtuu yhteen pieneen pakettiautoon huonekalut mukaanlukien. Mutta minulle on kasaantunut valtavasti kokemuksia. Kokemuksia ihmisistä, kulttuureista, kielistä, ja selviytymisistä. Muistelen hetken menneisyyttäni ja kiitän maailmankaikkeutta. Elämäni on ollut erilaista, ja se on ollut minun tapani toteuttaa olemassaoloani.

Jaan todistukset kahteen kasaan; ne, jotka mainitsen uudessa CV:ssäni, ja ne, joita en mainitse. Suomenkielisestä ansioluettelosta tulee huomattavasti suppeampi kuin englanninkielisestä, sillä kokemuksesta tiedän, että paljon voi olla liikaa Pohjolassa.

Ansioluetteloiden valmistuttua mietin hakisinko sittenkin vielä opiskelemaan metafysiikkaa, ja uutena kielenä arabiaa. Tai hitsausta ja venäjänkieltä. Tai menisinkö barista-kurssille ja suorittaisin anniskeluluvan? Ja kulttuuriantropologiakin kiinnostaa! Tiedon jano ja kokemuksen nälkä ovat sammumattomia.

Opin haluamaan

Aikaisemmin pidin ihanteena itselleni, että olen vapaa omistamisesta. Voin matkustella ilman huolta omaisuudesta, ajattelin. Ne muutamat laatikolliset ja säkilliset irtaimistoa saattoi pakata jonkun kellariin, ja huonekalut menivät sinne mistä olivat tulleetkin; kiertoon.

Mutta matkalta palatessa olikin aina suuri homma etsiä vuokra-asunto ja uudet huonekalut. Usein päädyin nukkumaan patjalla lattialla ja tekemään kaikki polvillani lattiatasolla. En tarvitse muuta, ajattelin.

Henkisen kasvun myötä, ja henkilökohtaisen kehittymisen seurauksena olen uskaltautunut haluamaan. Nyt tunnen ja tiedän, mitä haluan.

Unelmoin omasta talosta korkealla mäellä, jonka subtrooppinen puutarha tarjoaa kaiken värisiä hedelmiä ja vihanneksia syötäväksi. Haluan tilavan pation, jonka monimetrisen puupöydän äärelle mahtuvat monet ystävät ja pieni perheeni juhlimaan. Haluan tilavan olohuoneen, jonka sädehtivä kristallikruunu kutsuu naapurit teelle sateisena päivänä. Haluan kauniin pihan, jossa lapsenlapsilla ja heidän kavereillaan on turvallista juoksennella ja leikkiä. Ja haluan vierastalon, jonka ovi on aina auki satunnaiselle matkaajalle.

Unelmoin näköalasta alas merelle, jonka aaltojen monotoninen kohina tuudittaa iltaisin uneen. Haluan nähdä öisin syvän taivaan tähdet, jotka tuikkeellaan voimistavat elämän janoani. Haluan tuntea päivisin lämpimän tuulen henkäyksen, joka kasvojani pyyhkäisemällä kertoo yhä uudestaan, että kaikki on nyt hyvin. Haluan turvallisen palan maata, jonka poveen voin istahtaa meditoimaan kiitollisena tästä elämästä.

Elämäni arvet

Käsivarressani on arpi muistona koirasta, joka puri Etiopiassa. Sääriluun päältä lähti palanen, kun kuvittelin hyppääväni tiiliaidan yli Australiassa. Polvessa olevat pienet kohoamat pitivät aikanaan sisällään mangokärpäsen toukkia.

Hiekan tatuoima kyynärpää otti vastaan, kun lapsena liu’uin maata pitkin sisäoppilaitoksen pihamaalla. Kulmakarvassa oleva raita on jäänne kiipeilyreissusta kreikkalaisten viljemäaitojen yli. Etusormen arpikudos muistuttaa sormen murskautumisesta lihamyllyssä isrealilaisessa keittiössä.

Pienet tikkien jäljet ympäri kehoani olivat aikanaan iholuomien paikkoja. Isommat leikkausarvet vatsalla muistuttavat tämän elämän katoavaisuudesta.

Tunnekehon arpia onkin vaikeampi nähdä. Sydämeeni koteloituneet suru ja hylätyksi tuleminen naamioituivat kymmeniksi vuosiksi salaisiksi koodeiksi. Ne saivat nimekseen fibromyalgia, PTSD, ei-elimellinen unettomuus, narsistimagneettisuus, toisten palveleminen, itseni sabotointi ja loputon hyväksytyksi tulemisen kaipuu.

Kuka haavoihimme puhaltaa, ellemme me itse?

Luin vuosikaudet artikkeleita henkilökohtaisesta kasvusta ja kuuntelin henkisen kehityksen seminaareja Amerikassa asti. Kävin lohduttavalla sielunhoitajalla ja opiskelin psykologiaa. Silti haavoihini koski. Hain kognitiivisesta terapiasta tukea asioiden hyväksymiselle, mutta todellinen eheytyminen, voimistuminen ja muutos lähti itsestäni.

Vasta kun olin valmis muutokselle, alkoi ymmärrys upota egooni ja sisälläni kasvava rakkaus puhaltaa lohdutusta vuotaviin haavoihini. Oivallus toisensa jälkeen vei kohti eheytymistä ja anteeksiantoa. Annoin anteeksi itselleni ja annoin anteeksi heille. Opin ajattelemaan menneitä tapahtumia elämän kouluna ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olin, ja tällaisena kuin olen. Muistoksi jäivät vain arvet.

Kannan arpiani rakkaudella ja empatialla; vapaana menneisyyden kivuista, ja muistaen, ettei menneeseen tarvitse enää koskaan palata. Elämän koulu on tehnyt tehtävänsä ja diplomi kädessä askellan kohti uudenlaista vaihetta tässä olemassaolossani.

Ulkopuolisena elämässäni

Kun palasin vanhempieni kanssa Suomeen monen Afrikassa vietetyn vuoden jälkeen, hävitin itseni. En ymmärtänyt tilaani vielä silloin, eikä siihen aikaan vielä oltu keksitty termiä traumaperäinen stressihäiriö.

Afrikassa vietetyistä vuosista 6 kului siskoni kanssa sisäoppilaitoksessa erimaalaisten lasten kanssa, ja kommunikointikielemme olivat swahili ja englanti. Veressä virtasivat Afrikan rytmit ja sielu lepäsi Afrikan täyteläisissä väreissä ja lämpimissä tuoksuissa. Elämän perustana olivat yhteisöllisyys ja jakaminen.

Sitten yht’äkkiä jouduimme keskelle kivikaupunkia, likaisten lumikasojen koristamia betonikatuja. Jossain haisi kusi, ja haalea päivänvalo paljasti värittömyyden. Asuin vanhempieni kanssa kerrostaloasunnossa, ja he olivat minulle muukalaisia muiden muukalaisten joukossa. Kaikki puhuivat vierasta kieltä, enkä pystynyt sisäistämään, mistä oli kyse.

Jännittynyt ilmapiiri hiipi kotiimme. Äiti synnytti pojan ja pukeutui marttyyrismiin. Isä hukuttautui uuteen uraansa ja hävisi maailmalle. Suomalaisessa koulussa jouduin kiusatuksi erilaisuuteni takia. Afrikkalainen sieluni itki takaisin kotiin pääsyä. Ahdistuksessani sairastuin anoreksiaan ja yritin tappaa itseni juoksemalla. Sulkeuduin.

Suuri suru asui sydämessäni, ja minun oli irtaannuttava kehostani, jotta jaksoin olla olemassa. Kuljin läpi ajan ulkopuolisena; ulkopuolisena ympäristöstäni, ja ulkopuolisena itsestäni.  En kuulunut mihinkään. Ikäänkuin joku muu olisi ohjannut elämääni ja minä olin hiljainen sivusta katsoja.

17-vuotiaana päätin pelastaa itseni ja lähdin ensimmäistä kertaa maailmalle. Löysin olemassaoloni tien päällä ollessani, matkalla jostain johonkin. Silloin sieluni ja kehoni kohtasivat, ja sain kosketuksen itseeni. Olin vapauttanut juurettomuuteni ja löytänyt oman selviytymiskeinoni.

54-vuotiaana jatkan edelleen juurettomuuden siivin. Olen hyväksynyt omanlaiseni elämän polun ja muistelen ymmärryksellä menneisyyttäni yksin kulkevana, ulkopuolisena  savannisiskona. Vuosien meditointi ja EFT ovat eheyttäneet. Traumaperäisen stressisyndrooman sisäistäminen osaksi mennyttä ja nykyistä minuani on opettanut rakastamaan sitä, mitä olin, mitä olen, ja miksikä olen kasvamassa. Tämä on minun ainutlaatuinen elämänkouluni, ja kehityn päivä päivältä kohti parasta mahdollista minääni. Olen tässä ja olen ehjä.

 

Ho’oponopono

Vuosia sitten olin Australiassa NLP-ohjaaja koulutuksessa, jossa bonuksena saimme viettää päivän hawaijilaisen hengellisen ohjaajan kanssa. Tämä ”Kahuna” esitteli meille Tyynenmeren saarten ho’oponopono -rituaalin, ohjaten matkalle syvälle alitajuntaamme.

Pehmeä rummutus tuuditti horrokseen ja unohduksissa olleet tukahdutetut tunteet alkoivat nousta pinnalle, yksi toisensa perään. Sielun syvyyksistä pulpunneet kyyneleet vapauttivat suruja melkein tukehtumiseen asti. Ja Kahunan hypnoottinen joiku puhalsi pois tavoittamattomiin juurtuneita katkeruuden tunteita. Olo oli rituaalin jälkeen puhdistunut ja ihmeellisen ontto, ja rummutus jäi soimaan kehooni vielä moneksi päiväksi.

Ho’oponopono on ikivanha hawaijilainen harjoitus, jonka avulla on selvitetty riitatilanteita ja sairauksia, päätyen anteeksiantoon ja tervehtymiseen. Aikoinaan sovinto- ja anteeksiantorituaalin ohjaajana toimi Kahuna (pappi), mutta nykyään sen tekee kuka tahansa yhteisöön tai perheeseen kuuluva. Aluksi selvitetään mikä ongelma on ja rikkomuksesta keskustellaan. Kaikkien osallisten tunteet huomioidaan. Sitten seuraa tunnustus, katuminen ja anteeksianto, ja jokainen päästää irti ko. asiasta, sekä kielteisistä tunteistaan toisiaan kohtaan.

Kannamme tiedostamattamme (ja tiedostaenkin) mukanamme vihaa, kaunaa ja muita negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Ne voivat olla jo lapsuuden ympäristöstä juurtuneita, tai aikuisena kehitettyjä. Varmaa on, että ne vaikuttavat meihin kokonaisvaltaisesti ja kielteisesti. Menneistä asioista vapautuminen avaa rajattomat mahdollisuudet uudistuneessa ja puhdistuneessa olotilassa, jossa on tilaa hyväksymiselle, ymmärtämykselle ja rakkaudelle.

Ho’oponopono:n moderni versio on itsehoitomenetelmä, jossa päivittäin toistetaan itselle ja muulle maailmalle kohdistettua rukousta:

”Olen pahoillani. Anna anteeksi. Kiitos. Rakastan sinua.”

Tätä yksinkertaista rukousta voi toistaa vaikka muiden askareiden lomassa sen menettämättä tehoaan. Alitajunta kyllä kuulee ja reagoi. Vähitellen mantra alkaa tuottaa tulosta, mikä näkyy uusien, ihmeellisten asioiden toteutumisena.

”I’m sorry. Forgive me. Thank you. I love you.”

 

Missä on kotini?

 

Muistan keltaisen kivitalon Tanzanialaisessa kylässä Meru-vuoren alarinteellä. Takapihaa reunusti mulperipensaiden pitkä rivi, kavereinaan banaanikasveja, papayoita ja guavapuu. Etupihan suuressa, paksurunkoisessa puussa oli isän rakentama maja, jossa naapureidenkin lapset viihtyivät. Gladiolukset ja paratiisikukat värittivät talon seinämiä, ja muodostivat jännittäviä piilopaikkoja pienille lapsille. Talossa asui perhe; isä, äiti ja 2 onnellista tyttölasta. Siellä oli myös koiria ja kissamaki, jonka äiti oli ostanut pienenpienenä poikasena afrikkalaisilta lapsilta.

 

Muistan sisäoppilaitoksen Kilimanjaron juurella. Kouluperheeseen kuului kymmeniä erimaalaisia lapsia ja nuoria, sekä amerikkalaiset äiti- ja isä-hahmot. Koulukompleksin pitkät, matalat rakennukset muodostivat pihapiirin, jonka ruohikolla kokoonnuttiin, juhlittiin ja leikittiin. Olimme suuri, kansainvälinen perhe.

Muistan kauniin 6-huoneisen Jugend-asunnon Helsingissä, Vuorimiehenkadun neljännessä kerroksessa, jota kutsuttiin kodiksi.

Laskelmieni mukaan olen asunut pelkästään Suomessa 23:ssa eri asunnossa, jos lasken väliaikaiset vuokra-asunnot mukaan. Näiden lisäksi on tullut budjailtua 10:ssä eri maassa, kussakin muutamassa eri paikassa. Sitten on vielä kavereiden nurkat, joita olen päässyt asuttamaan hätäratkaisuna, niinikään eri maailman kolkissa.

Onko koti siis joku tietty paikka?

Onko se toinen ihminen?

Voiko oma mielenrauha olla kotini?

Ikävöin vuosikymmenet maantieteellistä kotiani Afrikassa. Siellä aikuisena käydessäni itkin lakkaamatta suruani ja rakkauttani menetettyä kotiani kohtaan. Mutta kun vihdoinkin hyväksyin juurettomuuteni, aloin myös tuntea kodin sydämessäni. Ollakseni kotona minun ei tarvinnutkaan olla tietyssä paikassa, tai omistaa kivikasaa. Ollakseni kotona, minun ei myöskään tarvitse olla sitoutuneena toiseen ihmiseen.

Kotini on jokainen hetki, jossa tunnen rakkautta olemassaolossani. Kotini on minussa, tässä ja nyt. Se tulee aina kulkemaan mukanani, maailman ääreltä toiselle.